Miksi laulan

Lauantai 21.5.2011 - Kauko Niemi

En tiedä miksi laulaa lintunen ja miksi jyräjääpi ukkonen. Vaan itse tiedän siksi laulavani, kun sävelehet soivat rinnassani. (Merikanto)

Olin tänään taas niin sanotusti keikalla tuplakvartetilla. Neljän laulun setti + ylimääräinen, josta 60-vuotissankari ei tiennyt hiiskaustakaan etukäteen. Tunnelma oli kodikkaan läheinen seurantalosta huolimatta. Euroviisujen asteikolla teknisestä suorituksesta emme olisi saaneet 12 pistettä edes naapureilta, mutta tunnetasolla  ilmeet ja palautteet kertoivat 14 pisteestä. Ja kun välitön palaute oli, että piti oikein itkeä, niin 14 pisteessä ei ole yhtään persu-lisiä. Näin sitä sai irroteltua 60-vuotiaan ja juhlavieraiden tunteita.

Samanlainen tilanne oli huhtikuun alussa vihkiäistilaisuudessa, missä 5 vuotiaalta morsiusneidolta valuivat liikutuksen kyyneleen Helsingin Tuomiokirkon alttarille. Caccinin Ave Maria oli niin kaunis ja kosketti viisi vuotiaan sisintä.

Vuosia sitten Virossa, Saarenmaan ja mantereen välissä olevan pienen Muhun saaren kirkossa päättyi konserttimme lauluun Ei sa mitte vaiki olla. Eturivin mummojen keväisen kauniit valkovuokkoniput rupeavat tärisemään käsissä ja kyyneleen valahtavat poskille. Siinä tulee pala myös laulajan kurkkuun. Pienet söpöt valkovuokkoniput tarjottiin konsertin lopuksi kuorolaisille. Siinä vaiheessa jokainen tajuaa, etteivät ne tule kaupasta, vaan sydämestä.

Matkustin kuoron kanssa ensimmäistä kertaa Italiaan, Farra di Soligoon. Meitä etukäteen evästettiin, että olisi kiva jos opettelisitte sellaisen italialaisen laulun kun Signore delle Cime. No jaa - kait sitten. Kuuliaisena opeteltiin ja laulettiin se konsertissa, missä yllättäen laulun säveltäjä Bepi de Marzi oli meitä tervehtimässä. Siinä oli extra-annos tunnelmaa. Mutta kun olimme Alppijääkäreiden majalla lounastamassa ja lounaan lomassa kajautimme saman laulun, niin ovenpielessä seissyt raavas karvainen italiaano nosti käden sydämelle ja alkoi itkeä. Silloin tajusin tämän laulun merkityksen syvyyden. Ja tuo hetki on edelleen kirkkaana silmissäni joka kerta kun laulua laulan.

Oli taas eräs adventtikonsertti Temppeliaukion kirkossa. Kaikki sujui mallikkaasti sekä laulut että yhteistyö LC Floorankentän kanssa. Mutta seuraavana aamuna yllätyin, kun ei mitenkään läheinen työkaverini tuli halaten kiittämään konsertista. Hän oli saanut murrosikäisen poikansa houkuteltua konserttiin ja konsertin jälkeen äiti ja poika olivat jutelleet henkeviä kahteen asti yöllä. Asiallinen puheyhteys oli ollut tätä ennen poikki jo reilun vuoden.

Olin kolme vuotta sitten seremoniamestarina kummityttöni häätilaisuudessa ja toisena puuhaihmisenä oli kummityttöni kummitäti. Lauantaiset häät saivat täydellisen käänteen, kun tämä kummitäti nukkui pois torstai-iltana, siis kaksi päivää ennen häitä. Johdatusta tai ei, mutta ennakkoon valittu duetto kirkossa ystäväni kanssa - Oi kiitos sa luojani armollinen joka hetkestä jonka ma elin – ruopaisi tässä tilanteessa todella syvältä. Ei montaakaan kuivaa silmäparia ollut kirkossa.

Tuskin laulaisin ilman tällaisia kokemuksia.

Paavo Lipposta lainaten So what, jos osasin stemmani, aika usein osaankin. So what, jos joku kehuu lauluamme puhtaaksi. So what, jos tuomarit antavat hyviä pisteitä. Nämä ovat loppujen lopuksi enemmän suorittamista kuin vaikuttamista.

. . . siksi laulan, että pystyisin muljauttamaan kuulijan sydämen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: laulu, marzi, Merikanto, tunteet, suorittaminen , vaikuttaminen