Olenko nyt futisfani?

Sunnuntai 15.7.2018 klo 10.12 - Kauko Niemi

Ilmoittauduin kesäkuussa jalkapallokoulun nettietäopetukseen. Päätin tutustua sellaiseen vieraslajiin kuin jalkapallo maailman huipputasolla.  Viime viikkojen aikana olen seurannut jalkapalloa monia tunteja enemmän kuin koko aiemmassa elämässäni yhteensä. Nyt pohdin jalkapallon olemusta ja mietin tuliko minusta aito futisfani?

Pakko tunnustaa, että jokin rupesi hieman jopa koukuttamaan. Se jokin lienee halu olla ennakkosuosikkeja vastaan ja voitinkin yllättävän usein kannustaessani altavastaajia.

Oppitunneilla minulle tuli monta uutta nimeä vastaan, jotka eivät siis olleetkaan kansainvälisiä miljoonasijoittajia eikä kansainvälisiä filmitähtejä, vaikka lehtiotsikoita skannatessa voisi niin luullakin. Oliskohan ollut niin, että miljoonia käärivä Kristian Ronaldo oli nimi, jonka ainoastaan tiesin satavarmasti jalkapalloilijaksi.

Itse asiassa tunnustettakoon tasoni. Olen elämässäni kerran vuonna 1974 Lontoossa nähnyt yhden live jalkapallo-ottelun ja siitä jäi mieleeni hullun kova huuto. En edes muista minkä väriset paidat heillä oli. Saati kuka voitti.

Kaikkein eniten minua häiritsee tuo tolkuton näytteleminen. Ja nyt en tarkoita miljoona-timantteja korvissa, enkä joka ikisessä eri pelissä olevaa uutta kampausta tai muuta miljonääri koristelua.

Jalkapallokentällä taidetaan näytellä enemmän kuin Suomen Kansallisteatterin näyttämöllä. Ainakin Kansallisteatterin jokainen kiinnitetty näyttelijä häviää näyttelytaidoissa Brasilian Neymarille. Hänen käyttäytyminen oli sitä tasoa, ettei Brassien viimeistä ottelua enää halunnut edes seurata. Etenkin kun minun taidoilla ei pystynyt ymmärtämään onko Neymar todella jotenkin erikoisen hyvä pelaaja. Minun mielestäni ei.

Kun tuossa nyt vertasin MM-pelejä teatterin näyttämöihin, niin selvennän senkin. En ole juurikaan käynyt viimeaikoina puheteattereissaan, kun ylinäytteleminen on ärsyttänyt aivan liikaa.

Venäjän kisoissa oli kuvaustekniikka todellakin sellaisella tasolla, että kaikki filmaamiset olivat erittäin selkeästi todettavissa useasta eri näkökulmasta. Tässä turneessa videotuomarit katsoivat tilanteet vain siltä kantilta oliko kaatumisissa käytetty vääriä tönimisiä ja tarjotaanko keltaista tai punaista korttia tämän takia.

Videotuomarit olisivat voineet arvioida, kuinka paljon kussakin kolarissa oli filmaamista ja pelin tahallista viivyttämistä ja jaella filmaajalle myös värikortteja.

Opiskelujaksooni kuului tietenkin tutustuminen pelin sääntöihin. Löysin sääntöjen kohdasta 12, että tuomareilla olisi täysi oikeus puuttua filmaamiseen. Mutta mikseivät tuomarit noudata sääntöjä ja siisti pelejä jakamalla kortteja filmaajille.

Muutaman vuoden vanhassa saksalaisessa tutkimuksessa tullaan siihen tulokseen, että filmaajat selviytyvät voittajiksi useammin kuin pelkät pelaajat. Kysymys kuuluu - onko Neymarin menestyminen enempi filmaamista kuin pelaamista.

Erityistä mielihyvää tuotti se, ettei yksikään niin sanottu supersankari selviytynyt kovinkaan pitkälle. Tämän turnauksen positiivisuus korostuu joukkuepelinä. Ne jotka pelasivat yhteen pärjäsivät paremmin ilman miljoonapotkijoita.  Ehkä ne miljoonapotkijoiden ego on niin iso, etteivät he pysty riittävään yhteistyöhön. Siltä tuo MM-kisojen tuloslista nyt vahvasti vaikuttaa.

Vaikka tuo sunnuntainen finaaliottelu kuinka väittäisi toista, niin näiden kisojen ylivoimainen voittaja minulle on Japani. Japanin joukkueen peli oli kauniin siistiä, taidokasta touhua. Ja puhettakaan Japanin käyttäytymisestä pelin jälkeen. Sellaiseksi kuvittelin jalkapallon olevan eikä mitään potkupalloa ja pelivälineenä toinen pelaaja. Minuun vaikuttaa kaunis, sulava ja rehti toiminta, ilman tahallisia toisten vahingoittamisyrityksiä ja ilman filmaamista.

Päästötodistus tästä nettikurssista osoittaa, ettei minusta tullut aitoa futisfania.

Tämä on kuultavissa podcastina 16.7.2018 klo 13:00 (Espanjan aikaan) Finnradion 104,8 taajuudella Espanjan Aurinkorannikolla tai nettiradiosta - www.finnradio.fm

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: jalkapallo, Japani, Neymar