Ettei vaan statistiikka ja kiire ohjaisi liikaa journalistisia päätöksiä

Perjantai 11.9.2020 klo 15:10 - Kauko Niemi

Täydellisenä uutisnarkomaanina kaipaan niitä sujuvia aikoja, kun median otsikon ja ingressin jälkeen silmäili kuvatekstit ja tiesi alle minuutissa mitä uutta on oikeesti tapahtunut. Ja sitten kun oli aikaa, saattoi lukea taustat eli uutisen loppuun ja saada luotettavaa taustoitusta.

Mediaa on toki helppo arvostella, etenkin jos ei tunne työskentelytapoja ja menetelmiä saati kunkin median itsensä itselleen määrittelemää linjaa. Media on tuote siinä missä mersukin. Harva autoilija pystyy vaikuttamaan mersun tuotekehitykseen, mutta pystyy tekemään myönteisen tai kielteisen ostopäätöksen.

Näin se on mediankin suhteen. Se ettei Kirkko&Kaupunki -lehti mässäile matti nykäsillä tai tissi maisoilla, on vain lehden linjapäätös, eikä yksittäisen toimittajan pahansuopaisuutta. Itsekin olen käynyt monessa tietokonepelien julkistutilaisuuksissa ja jättänyt kirjoittamatta sanaakaan hienosta pelistä, sillä pelillä ei ollut teknistä tai taloudellista merkitystä.

Viimeaikaisista taistelukohuista esimerkkinä voisin vaikka nostaa Antti Heikkilän. Jo paljon ennen kirjakohua sanoin monesti ääneen, että Heikkilä pilaa asiallisen viestinsä, kun ei ymmärrä lainkaan median toimintatapoja. Ja Heikkilä ei missään tapauksessa ole ainoa.

Itsekin olin yli 17 vuotta organisaatioiden viestintähommissa ja uskoin tietäväni tasan tarkkaan median toimintatavat. Tapasinhan mediaa liki viikoittain. Ja kun hyppäsin aidan toiselle puolelle, yllätys oli suuri. Enhän lainkaan tiennyt kuinka julkaisua ja yksittäisiä uutisia suunniteltiin, organisoitiin, toteutettiin ja kontrolloitiin.

Silloin kun itse olin 20 vuotta toimittajana en muista yhtään omaa juttuani, joka olisi mennyt julkisuuteen suoraan sanasta sanaan minun saattelemana. Aina oli joku ”vahtimassa” että juttu oli ylipäätään kulloisenkin median linjan mukainen, sisällöltään ymmärrettävä. Joskus piti oikein kunnolla puida useamman ihmisen voimin, mitä nyt oikeesti oltiin uutisoimassa. Lukijatutkimukset antoivat sitten osviittaa, kuinka kohderyhmä asian ymmärsi.

Sitten 1990-luvun lopulla pääsinkin niiden autuaitten joukkoon, jotka täysipäiväisesti alkoivat tuottamaan sähköistä uutispalvelua ja ilman minkäänlaista kytköstä painettuun sanaan. Ei välttämättä tarvinnut piitata jutun pituudesta, eikä kuunnella toimitussihteereiden muistuttelua jutun pituudesta eli merkkimäärästä.

Verkkojulkaisun myötä nousi statistiikka arvoon arvaamattomaan sekä palvelun rakenteessa että yksittäisissä jutuissa. Varsin nopeasti tuli esille palvelun liian monimutkaiset rakenteet. Kolmen klikkausen takana olevat jutut eivät juurikaan saaneet lukijoita.

Sellaista ihmistä ei löydykään, joka ei olisi kiinnostunut välittömästä palautteesta. Tässä suhteessa ihmisellä ja koiralla ei ole suurtakaan eroa millaisen reaktion välitön palaute tuottaa. Statistiikka osoitti, kuinka monta kertaa juttu oli avattu. Ja niitähän sitten seurattiin innolla ja ihmeteltiin miksi noin vähän tai olipa yllätys, kun noin paljon tuollaiselle paskalle jutulle.

Me olimme median ammattilaisia, emmekä tuolloin välttämättä hiffanneet samaa mitä Facbook ja Google myöhemmin keksivät - dopamiinilla toimivan feedback-looppin.

Dopamiini on aivojen välittäjäaine, joka liittyy nautinnon tavoitteluun ja motivaatioon ja sitä kautta myös riippuvuuteen. Riippuvuuden mekanismeja ei tunneta täysin. Se tiedetään, että dopamiinilla on siinä iso rooli. Näin alkoivat netin algoritmit jyllätä.

Klikki-otsikot alkoivat kyllä tuolloin jo ohjata tekemisiä jollakin tasolla. Siis kuinka saadaan statistiikkaan suurempia numeroita pienellä lipeämisellä journalistisista periaatteita. Lipeäminen sai siunauksensa markkinoinnilta. Siis muutakin kuin puolivuosittainen kyselytutkimus lukijakunnalle.

Tuolloin ja vielä vuosia jälkeenkin päin statistiikalla on ollut merkittävä rooli ja statistiikan ohjaamana klikkiotsikointi sen kun edelleen voimistuu ja sillä ei enää ole mitään roolia lukijan palvelemisessa.

Jossakin vaiheessa alkoi kalvaa, kuinka relevanttia tällaiset statistiikat oikeasti ovat. Ryhdyttiin mittaamaan jutun parissa käytettyä aikaa, joka antaisi todellisemman kuvan jutun hyvyydestä tai huonoudesta. Ja taas statistiikka antoi uusia ohjeita juttuihin, joissa nyt pitäisi myös viipyä.

Pahaa pelkään, että journalistiset ajatukset saivat taas joustaa lukijoiden palvelussa. Keksittiinkin, että uutisjuttujen pitää olla tarinallisia. Ja netissähän se onnistuu, kun ei ole pituusrajoitteita kuten paperilla. Ja sitten lopussa selviää, oliko hovimestari murhaaja. Aiemmin olisi kerrottu heti kuka on murhaaja ja sitten hyvät taustoitukset.

Tällä hetkellä kiire on myös luotettavaa journalismia nakertava voima. Ajoitus on aina ollut ja korostuu yhä enemmän. Kuka ensimmäisenä ja kaiken pitää olla hetkessä. Joskus olisi viisaampaa hävitä ajassa, mutta voittaa luotettavuudessa. Tiedotustilaisuudet näkyvät suorina striimauksina ilma pienintäkään toimituksellista panosta.

Viime viikolla ex-kollegoiden kanssa ihmeteltiin, kuinka Kinnulan lääkärin koronatartunnasta kertovassa jutussa kuvituksena oli Kinnulan kirkko ja sankarihaudat. Journalistisena ratkaisunahan tuo oli kamala limbo. Vai oliko todella niin, ettei suurenkaan mediatalon arkistosta löytynyt tähän hätään kuin yksi kuva Kinnulasta.

Journalistista luotettavuutta ei myöskään paranna pätkääkään somesta siemaistut kommentit, veikkaan tarkistamattomat, joiden varaa juttu sitten ”luotettavasti” rakennetaan.

Itseäni huolestuttaa ja hämää suunnattomasti, että tällä hetkellä tehdään runsaasti pikauusintoja. Vanhoja uutisia julkaistaan uudelleen ilman että heti kättelyssä kerrottaisiin uusinnasta. Onko se lukijoiden palvelua, että ensin pitää etsimällä etsiä onko tämä tapahtunut nyt vai joskus aiemmin.

Journalististen uutisten suurin haaste onkin erottautua somesekoiluista luotettavuudellaan.

 

Tämä on kuultavissa ääniversiona www.finnradio.fm nettiradiossa ma 14.9.2020  alkaen ma, ke ja pe 08.00 ja ti ja to 16.00! (paikallista, Espanjan aikaa)

Samaa paasausta, mutta tarinallisuuden käkökulmasta:
http://kauko.niemi.palvelee.fi/blogi/2018/5/13/24783

 

YLE:n kysely on hyvä pohja tiedotusvälineiden mittaamiseen

Keskiviikko 25.11.2015 klo 15:32 - Kauko Niemi

YLE julkisti mittauksensa median luotettavuudesta, missä heidän uutisensa arvostettiin luotettaviksi.

”Myrskyisät ajat ovat saaneet ihmiset miettimään, mistä löytyy luotettavin tieto. Uutisarvostus 2015 -tutkimuksen perusteella Yle on selvästi Suomen luotetuin uutislähde.”

YLE voisi nostaa luotettavuuttaan hyvin helposti kahdella pienellä muutoksella. Ensiksi lopettaa kokonaan klikkijournalismi ja sitä kautta kilpailu iltapäivälehtien kanssa. YLE:llä ei käsittääkseni ole mitään syytä samaistua iltapäivälehtiin.

Toinen pieni muutos, jolla uskottavuutta voisi edelleen kohottaa, on toimittajien kaikkivoipainen, omakohtainen kokemus asiasta kuin asiasta. Tällä tyylillä ikään kuin niitataan mikä tahansa asia. ”Kun itse kävin eilen siellä, niin . . . .”

Nämä olivat vain vinkkejä YLE:lle. Tämä selvitys luotettavuudesta olisi paljon parempi pohja median arviointiin kuin nykyiset sivulatausluvut. Sivulataukset eivät kerro totuutta ja suhdetta kyseiseen mediaan.

Ja onhan sillä iso merkitys myös mainostajalle, millaisessa ympäristössä esiintyy. Onko ympärillä hömppää vai luotettavaa asiaa.

YLE:n selvitys ei vain riitä tällaisenaan. Mikään ei estä kehittämästä sitä ja toistamasta riittävän usein – myös ihan koneellisena versiona. Pääasia, että mitattaisiin oikeaa asiaa. Se loisi uutta järjestystä journalismiin ja tulevaisuuteen. Ilman luotettavaa tiedonvälitystä demokratiakin on pulassa. Luotettavuusvaatimus kasvaa tässä somemaailmassa arvoon arvaamattomaan.

 

Nämä jutut Pariisin terroristihyökkäyksestä eivät olleet totta

Toimittajiako saa tappaa, jos eivät tee haluamaasi tuotetta

Perjantai 27.2.2015 klo 13:30 - Kauko Niemi

Small talkia parhaimmillaan vai pahimmillaan – tapan sinut. Näyttää ja tuntuu siltä kuin kuka tahansa saa tappaa kenet tahansa ja ihan mistä syystä tahansa. Suomalaista tyhjänpuhumista. Tulilinjalla ovat ainakin toimittajat.

Eilen Helsingin Sanomat kirjoitti kuinka oikeuden virkailija lähetteli toimittajalle puukotusviestejä. Kuluttaja-lehden 1/2015 päätoimittaja Mervi Itkonen kirjoittaa pääkirjoituksessaan – Sanoa saa, uhkailla ei. Ikonen kirjoittaa kuinka lakimies soittaa loputtomia puheluita, kirjelmöi jatkuvasti ja yrittää ilmeisesti uuvuttamalla saada lehteä perumaan epäedullisen testituloksen.

Ja kokonaan oma lukunsa on se mitä tapahtui Pariisissa. Siellä ei enää pelkästään uhkailtu.

Kerran propagandapäällikkönä ollessani kävin napakkaa keskustelua esimieheni kanssa median tavoista toimia ja mikä media oikeastaan on – se on tuote siinä missä kännykkä, kamera, auto tms.

Media tekee omaa tuotekehittelyään, jota toimittajat sitten toteuttavat siitä tiedon raaka-aineesta jota heille tyrkytetään tai tiedon raaka-aineesta, jota he hankkivat itse. Yritys, poliitikko, tms on siis vain raaka-aineen alihankintasuhteessa mediaan.

Minä tahansa tuotteen alihankintasuhde ei toimi pitkään, jos raaka-aineen alihankkija toimittaa kaiken aikaa väärää, tai virheellistä raaka-ainetta.

Esimieheni tuntui ymmärtäneensä tämän vertauksen, kunnes keskustelun päätteeksi hän sanoi; voisitko nyt kuitenkin soittaa sinne Hesarin toimitukseen ja sanoa, että tämä tiedotteemme pitää julkaista ensi torstaina.

Kuinka moni Applen muotoilija on saanut tappouhkauksen, kun kännykästä ei tehtykään juuri sellaista kuin ostaja halusi. Kuinka moni Audin suunnittelija on saanut tappouhkauksen, kun takavalot eivät olleetkaan sellaiset kuin olin vaatinut.

 

Nuotinvierestä

Perjantai 7.12.2012 klo 14:48 - Kauko Niemi

Tunnemaailmani on ilmeisesti muuttunut melkoisesti. Linnanjuhlien televisiointi ja eritoten eilinen selostus sai minut aidosti voimaan pahoin. Ehdin katsella netistä muutaman minuutin ja rupesi tympimään ihan tosissaan. YLE muutti keskipäivän ohjelman Nuotinvierestä itsenäisyyspäivän iltaan.

Mitä yhteistä on Suomen itsenäisyydellä ja jonkun mimmin mekkokankaan ostopaikalla tai jonkun koltun suunnittelijalla? Eilinen ohjelma olisi pitänyt lähettää olemassa olevalla ohjelmanimellä – Nuotinvierestä. Ja ehkä Heimo Holopainen olisi voinut vetää senkin.

Ja journalistisesti ajatellen pahinta product placementtiä, mitä YLE ikinä on tehnyt. Seuraavassa tietotekniikkaa käsittelevässä ohjelmassa kerrottakoon kanssa komponenttivalmistajat ja koneen suunnittelijat. Pintamateriaalit ja väritykseen vaikuttavat taustaseikat.

Tänään perjantaina YLE vaalii silmät ymmyräisinä, ettei tuotteiden nimiä ja ominaisuuksia lipsahtaisi ohjelmissa ulos. Kovin on tekopyhää.

En ole Linnanjuhlien friikki, itsenäisyyden friikki kylläkin. Juhlat ovat niiden oikeassa tarkoituksessa ihan paikallaan, mutta jos millään muulla ei ole väliä kuin pukeutumisella – kiitos ei!

Journalistina ja tiedottajana, voin kuvitella kuinka paljon on käytetty aikaa ja rahaa, palkattu pr-henkilöitä, jotka ovat kirjoittaneet tarinoita puvuista, niiden suunnittelijoista. Kuinka juuri tämä kangas odotti minua Pariisin muotikadun pikkuisessa luxus-puodissa.

Näitä tarinoita ja satuja on sitten kiikutettu toimituksiin hienojen kuvien kera. No hyväpuoli tietenkin on tiedotustoimistojen työllistäminen.

Tänäkin vuonna päätin olla ärsyttämättä itseäni ja pitää television visusti kiinni. Pujahdin kuitenkin suoraan nettilähetykseen. Onneksi. Näin pystyin jo muutamassa minuutissa toteamaan että aina vaan pahempaan suuntaan ollaan menossa.

Toki tunnustan senkin, että oma ajatusmaailmani on muuttunut viime aikoina kaikkea kallista turhamaisuutta vastaan. Kyllä se riittää, että vaatteet ovat puhtaita eivätkä haise, edes hajuvedelle.

Tunnemaailman muutoksiin vaikuttaa eittämättä se selkeä tietoisuus, että maailman meno ei voi jatkua näin, perustuen kasvuun ja kuluttamiseen. Omaan napaan tuijottamiseen ja löysään esittämiseen.

Vuosisadan lehtiuudistus ala HS

Keskiviikko 21.11.2012 klo 20:15 - Kauko Niemi

Otsikko on journalistien sisäistä slangia, joka sopii nyt tähän Helsingin Sanomien hetkeen. Paljon ideoita, pitkää suunnittelua, paljon puhetta ja uhoa, kokeilemista ja uuden tekemistä sekä jännitystä loppumetreille asti.

Ja kaiken tämän jälkeen uskalletaan muuttaa hieman ja luontainen laiskuus hiivuttaa loppuakin tekemistä ja helposti palataan vanhaan tyyliin. Lukija tuskin huomaa muutosta ja vielä vähemmän välittää, sillä hän keskittyy asiaan mistä hän on kiinnostunut, eikä pahemmin jää miettimään millaisella fontilla uutinen on julkiasetettu. Paitsi jos se hidastaa suunnattomasti lukemista ja etenkin ymmärtämistä.

Onko Hesarin verkkomuutos vuosisadan lehtiuudistus? Ainakin minun muistini on kovin lyhyt, kun eilen en oikein muistanut, millaiset sivut olivat maanantaina. Todennäköisesti ei kovinkaan paljon erilaiset.

Ammatti-ihmisenä fontin valinta ei ole ruudulta lukemista helpottava valinta. Jossakin syvällä journalistin syövereissä elää edelleen fonttijako. Uutistekstin pitäisi olla Timesia ja loput ovatkin sitten mainostekstejä varten. Tämä vaan ei enää toimi sähköisessä maailmassa.

Osastojaossa en huomannut mitään eroa. Sehän onkin lehdissä yleensä sisäinen organisaatiojako. On kulttuuritoimitus, urheilutoimitus, kotimaan toimitus ja ulkomaan toimitus. Tietenkin lukija on totutettu sadassa vuodessa tällaiseen jakoon, mutta tietääkö lukija mistä mitäkin asiaa etsii. Jaottelu ei toisaalta nykyisin haittaakaan, kun julkaisut ovat niin kaposia, että sen skannaa läpi hetkessä.

Vuosisadan lehtiuudistukseen viittaa oikeastaan kaksi asiaa. Nettisivujen maksullisuus ja sähköisen ja painetun version samankaltaisuus.

Maksullisuuden kohdalla katsotaan kestääkö perse merivettä. Kun viralliset ja epäviralliset laskurit ilmoittavat kävijämäärien ja sivulatausten määrät  ja niiden jatkumot. Kuinka moni haluaa maksaa ja kuinka helppoa onkaan kiertää tässä tapauksessa maksullisuutta. Jokainen kierto myös vääristää tilastoja. Se on toisaalta hyvä kiihdytin tehdä haluttavaa sisältö, jota muut eivät tarjoa.

Henkilökohtaisesti olen samassa tilanteessa kuin 1990 luvun alussa luopuessani lankaliittymästä. Miksi maksaisin samasta toiminnasta kahdesti. Painettuna ja sähköisesti. Lankaliittymästä luopumista pitkitti tunnearvot. Niin se taitaa olla painetun lehdenkin kanssa.

Kunnon journalismi on toki aina maksun väärttiä. Järkevämpää on käyttää sama raha kahteen erilaiseen sisältöön kuin kahteen samanlaiseen sisältöön.