Minun elämäni kiky

Perjantai 10.6.2016 klo 12.00 - Kauko Niemi

Menneitä ei nyt kannattaisi hirveästi muistella, mutta näitä työmarkkina-asioiden vatulointia seuratessa jotenkin tuntuu, etten ole samalla aaltopituudella yleisen käsityksen kanssa. Omat ajatukseni työstä ja työmarkkinoista eivät juurikaan ole muuttuneet koko elämäni aikana, eikä edes 40 vuotisen palkkatyöläisurani aikana.

Kasvoin ympäristössä, missä töitä tehtiin silloin kun niiden aika oli. Ei koskaan neuvoteltu luonnon kanssa milloin jyviä pitäisi piilottaa ja odottaa satoa. Koskaan ei neuvoteltu luonnon eikä kenenkään muunkaan kanssa milloin piti tehdä mitäkin ja millä korvauksella.

Ainoan poikkeuksen nuoruudessani teki sokerijuurikas. Sen harventamisesta minulle maksettiin erillinen korvaus metrien mukaan, jotka itse mittasin ja ilmoitin rehellisesti. Näillä rahoilla ostin teini-ikäisenä ensimmäisen, oman polkupyöräni.

Perusteita tästä maksamisesta ei oikein koskaan selvitetty, mutta tulkitsen, että juurikas oli tavallaan ylimääräistä bisnestä. Juurikkaastahan ei koskaan tehty omin voimin perheelle yhteistä ruokaa, eikä muutenkaan käytetty päivittäistalouden yhteiseen pyörittämiseen.

Tapani jatkuivat ensimmäisessä oikeassa työpaikassa. Tein töitä ja kun sain jonkin osan valmiiksi, niin pidin kahvitauon ennen seuraavan vaiheen alkua. Viritin ja lopputarkastin sekä pakkasin maantietyömailla käytettäviä keltaisia varoitusvilkkuja.

Tätä kesti kolmisen viikkoa, kunnes ”valtuuskunta” otti minut puhutteluun ja ilmoitti, että kahvitauko alkaa tasan 14:00, oli työvaihe mikä tahansa, niin ruuvimeisseli putoaa kädestä. Samalla ilmoitettiin, että käsienpesuaika alkaa 15:55 ja kellokortti leimataan 16:00 oli työvaihe mikä tahansa. Vaikka yksi vilkku olisi puuttunut ja toimitus Norjaan olisi saatu lähtemään tänään eikä huomenna.

Samaisessa yrityksessä lähdin eräänä päivänä keikalle Helsingistä Kemiöön ja kun yrityksen tekninen johtaja oli menossa samaan paikkaa, samaan aikaan ja samaan projektiin. Yhteistä hyvää ajatellen lyöttäydyin hänen autoonsa aikaa ja kustannuksia säästääkseni. Tämän jälkeen ”valtuuskunta” otti jälleen puhutteluun, että veljeilen herrojen kanssa.

Kahdeksan kuukauden jälkeen ahdistus kasvoi niin suureksi, että vaihdoin työpaikkaa. Eihän tällaisella mentaalilla saavuteta mitään yhteistä hyvää. Yhteisen hyvän tavoittelu ei tosin kuulunutkaan kulttuuriin.

Seuraava vastenmielinen luokittelukokemus tuli Kokkolan silloisella Rikkihappotehtaalla, missä olin virittämässä magneettisia määränmittareita. Minun olisi pitänyt mennä lounaalle eri henkilökuntaruokalaan kuin siinä päivien mittaan tutuksi tulleet kaverit, jotka olivat duunareita ja minut luokiteltiin toimihenkilöksi ja sitten oli tuolla tehtaalla kolmaskin kanttiini ylemmille toimihenkilöille.

Ehkä nämä arvomaailmaani vastaan tulleet kokemukseni ohjasivat tieni monikansallisten yritysten palvelukseen, missä yhteisiä tavoitteita arvostettiin aikaansaannosten kautta. 17 vuoden työkokemukseni oli toki vain kahdesta organisaatiosta. Kummassakaan en kertaakaan joutunut tilanteeseen, jossa olisi koskaan neuvoteltu yrityksen ja työntekijöiden välisistä suhteista, vaan tavoitteista ja niiden toteutumisista. En myöskään kuulunut minkään valtakunnan työntekijäliittoon. En kokenut tarpeelliseksi.

Työelämäni ilmapiirin käännekohta tapahtui loikatessani aidan toiselle puolelle toimittajaksi. Silloinkin kyllä puhuttiin tavoitteista ja juttujen hyvyydestä, lehtien levikkikasvuista jne, mutta niillä ei käytännössä ollut juurikaan suoraa korrelaatiota esimerkiksi palkkakehitykseen. Me teimme työtämme hyvin tai huonosti ja Journalistiliitto neuvotteli prosenteista ja työnantaja näytti mielihyvin pidättäytyvän prosentin kymmenyksissä.

Näiden vuosikymmenten jälkeenkään en oikein usko, että todellista menestystä ja kilpailukykyä kasvatetaan rakentamalla keinotekoisia barrikaadeja ja voimistamalla asenteita minulle, sinulle.

Puppusanageneraattoreilla tuotetut hokemat yhteisestä tekemistä, yhteiseen hiileen puhaltamiseta eivät toteudu käytännössä, jos kaiken pohjalla on prosentin kymmenesosilla määritellyt lokerot, tehtävät ja asenteet.

2 kommenttia . Avainsanat: kilpailukyky, kiky, työhyvinvointi, palkka,