Media matkii somea ja esittää muuta

Perjantai 3.12.2021 klo 16.13 - Kauko Niemi

 

Kenellekään ei varmasti ole epäselvää, että some on täynnä mitä erilaisimpia mielipiteitä ja muunneltua totuutta. Joissakin tapauksissa toki yhden ihmisen kohdalla saattaa olla ihan todellistakin, muttei se kuitenkaan juurikaan muuta maailman menoa.

Voit esimerkiksi seurata kahta täysin erilaista Facebookia – suosituimmat ja viimeiset. Viimeisimmät eli tuoreimmat-otsikko on yleensä jossakin sivummalla. Suosituimmat on tavallaan se originaali face, jolla koukutetaan käyttäjät algoritmin tuottaman mielenkiinnon mukaan. Ihminenhän tykkää, jos hänestä tykätään. Itse arvostan kyllä enemmän niitä päivityksiä, jotka saavat peukkujen sijaan paljon asiallisia kommentteja. Jokaisesta kommentista oppii, yhtä arvokasta kuin keskusteluissa kuunteleminen.

Miksi ihmeessä media haluaa matkia somea, jolla rakennetaan epämääräistä tiedonkulkua ilman oikeaa ja luotettavaa tietoa. Jahdataan vain tykkäämisiä. Oikeesti median pitäisi jahdata selkeää somesta erottautumista kaikin keinoin ja ennen kaikkea informatiivisuutta ja luotettavuutta.

”Kuinka monta ihmistä tarvitaan yhden laatujutun tekemiseen? Tämä kiinnosti mediakeisari Rupert Murdochia vuonna 2007 kun hän oli ostamassa perinteistä The Wall Street Journal -lehteä.” Näin aloittaa Kauppalehdessä julkaistun kolumninsa Eero Vassinen. Sehän on selvää, ettei yhden toimittajan näkemys voi olla vedenpitävästi puolueeton.

Suomalaisessa uutismediassa on kaksi huolestuttavaa trendiä | Kauppalehti

Vassinen jatkaa, että henkilövetoisuus on uutisjuttujen viihteellistymisen näkyvimpiä oireita. Laiskuudessaan toimituksissa naamioidaan kevyt henkilöhaastattelu uutiseksi. Taustatyötä ei jakseta tehdä kunnolla, koska se todennäköisesti vain pilaisi klikkejä ja tilauksia ajamaan haettavaa raflaavaa kommenttia.

Vassinen esittää asian kiltisti. Kevyet henkilöhaastattelut ovat tyrkkyjulkkisten tuputtamaa postia.

Tuosta intoutuneena laskin tämän blogin kirjoituspäivän Ilta-Sanomien ja Iltalehden turhien julkkisten tyrkkyjutut: Ilta-Sanomat 17 ja Iltalehti 15. Sehän on nopeaa ja helppoa toimittamista, kun ei tarvitse kuin ottaa vastaan materiaalia ja syöttää pienillä viilauksilla järjestelmään arkistokuvien kera. Tai useimmissa tapauksissa uusi kuvakin tulee mukana.

Toinen helppo ja nopea tapa on julkaista suureellisesti uudelleen joku rikosjuttu ja kertoa viimeisessä kappaleessa, että poliisi on saanut tapauksen esitutkinnan valmiiksi.

Jos minä innokkaana luontokuvaajana seuraisin vaikka Facebookin suosituimmat luontokuvat, minulle näytettäisiin 90 prosenttisesti auringonlaskukuvia. Ihmiset peukuttavat värejä, vaikka kuvan viesti ja informaatioarvo, jopa tekninen toteutus olisivat tasan nolla.

Kun seuraan Facbookin viimeisimpiä, kohtaan todella hienoja oivalluksia ja tapahtumia, joita luonnossa kohdataan aniharvoin. Niistä oppii aina uutta, vaikkei kuva olisi saanut kuin pari peukkua, eikä koskaan päässyt koneen rakentamalle suosituimmuuslistalle.

Olen oppinut myös tuntemaan paremmin monia ystäviäni, kun näen heidän suhtautumisensa asioihin – niitähän ei minulle näytettäisi, jos seuraisin vain suositumpia.

Näin se rakentuisi mielenkiintoinen mediakin aikaan ja paikkaan sidottua sekä ennen julkaisematonta tarkistettua tietoa. Media, joka tarjoaisi selkeää lisäaroa. Siitä olisin valmis maksamaan jonkinmoisen tilaushinnankin. 50 vuoden Hesarin tilausputki katkesi tänä syksynä.

Tuossa aiemmin referoin iltapäivälehtiä, joissa viihteellisyys ja klikkijouralismi rehottaa somen jatkeena. Mutta kun menen Yle Arenaan, olen täysin hukassa. Sekin matkii someilmiötä.  Arena suosittelee tai tarjoaa eniten katsottuja. On todella vaikea löytää jotain ohjelmaa, josta kuulin pätkän vaikkapa autossa.

Arena ei ole vielä koskaan onnistunut suosittelemaan minulle sellaista ohjelmaa, johon olisin tarttunut. Ison pajan algoritmit eivät löydä minua - pitäisikö sanoa onneksi. Mutta jos en yläkulman suurennuslasilla löydä jotakin niin sitten menee hankalaksi.

Jos media haluaa erottautua somesta, mikä olisi tärkeää, niin aikaan ja paikkaan sidotut uutiset oikeilla faktoilla ilman ylenpalttista viihteellisyyttä on ainoa tie erottautua.

Lopuksi lainaan vielä Vanniset asiallisen hyvää kolumnia – ”loppujen lopuksi laadukkaassa uutismediassa ei ole kyse mistään muusta kuin sen tekijöiden määrästä ja laadusta. Media jaksaa juhlapuheissa korostaa omaa yhteiskunnallista tehtäväänsä. Sitä ei voi lunastaa ilman sisällöntuotannon laatua.”

Nyt ollaan jo valitettavan myöhässä. Nykyisen tilanteen korjaaminen vie aikaa ja vaatisi varmaan ison rahatukon lisäksi myös somen vastakohtaista media algoritmia, joka ohjaisi toimintaa muilla kriteereillä kuin klikkien määrällä ja artikkelin lukuajalla.

Tämä on kuultavissa ääniversiona www.finnradio.fm nettiradiossa 06.12.2021 alkaen ma ja ke 07.00 ja 14:00 Suomen aikaan

 

 

Minun toimituspolitiikkani somessa

Perjantai 9.8.2013 klo 19.11 - Kauko Niemi

Yle uutisoi tänään kuinka suomalaiset tekevät rikoksia facebookissa. Noin nelisentuhatta vuodessa. Kuinka paljon sitten pahoitetaan ihmisten mieliä, siis niitä tapauksia, joista ei koskaan nosteta syytteitä. Se ollee jo huima luku. Entä kuinka moni syyllistyy kunnianloukkaukseen ajattelemattomuuttaan?

Myös Katleena Kortesuo nosti muutama päivä sitten esiin laajasti kiertävän facebookpäivityksen, jossa tunnistettavan kuvan kanssa varoitetaan miehestä, jota syytetään varkaudesta, ilman että häntä on millään tavalla tuomittu syylliseksi.

Kaikki vastuulliset lehdet miettivät omaa julkaisupolitiikkaansa. Mitä julkaisee, mikä on lehden näkökulma asioihin. Puoluepoliittisella lehdellä on toinen näkökulma samaan asiaan kuin riippumattomalla lehdellä. Rajatapauksia pohditaan tarkkaan, kuuluuko tämä lehden linjaan ja toteutuksia mietitään harkiten, jotta raastuvassa voitetaan.

Kun olen tuossa lehtimaailmassa elänyt näinkin pitkään, niin osin tietoisesti ja osin tiedostamatta olen laatinut mieleni sopukoihin oman some-toimituspolitiikan:

Kerron vain omia asioitani totuuksina, luuloina, mielipiteinäni. Jokainen hoitaa oman julkisuuskuvansa ja asettaa rajansa ja minun tehtävänäni ei ole niitä puida julkisesti, enhän niistä oikeastaan puhu edes suusanallisesti kahden keskenkään.

En julkaise kuvia toisista ihmisistä. En edes lapsen lapsista. En halua kuulla heidän muutaman vuoden kuluttua pahoittavan mieliään siitä, että tuo tyhmä vaari on julkaissut minusta ihan tyhmän kuvan. Etenkin kun lähtökohta on se, että julkaistut kuvat ovat ja pysyvät verkossa loputtomiin. Eikä tämä tarkoita ettenkö tykkäisi heistä. Suojelen heitä.

En julkaise kavereiden kuvia tunnistettavasti. Koskaan en voi olla varma millaista tarinaa ”kalakaveri” on kertonut kotonaan. Silloin kun tilaisuuden luonne on ollut julkinen, saatan julkaista kuvaa vaikkapa kuoroni konsertista.

Vältän paikkatietojen julkaisua viimeiseen asti. Ja erityisesti etukäteen en julkisesti kerro olevani seuraavat 3 viikkoa iitin kuuksossa. Se on jo turvallisuuden perusasia.  Kerron visiittini vain niille joille se tieto on olennaista. Monellekaan asialle ei ole olennaista millaista reittiä kuljen tai normaalisti käytän ja mihin aikaan. Toki on niitäkin asioita, jotka ovat olennaisesti paikkaan sidottuja.

Muistan erotella mielipiteet faktoista, enkä tuomitse/syytä, jos sitä ei ole tuomioistuinkaan tehnyt.

Mielipiteet ovat kaiken suola. On hyödyllistä ja opettavaista kokea kuinka monella eri tavalla asian voi nähdä ja kokea. Kukaan ei voi välttää, eikä pelata peliä loputtomiin paljastamatta riveillään tai rivien välissä omaa ajatusmaailmaansa.

Olen oppinut tuntemaan monien ihmisten arvomaailmaan aivan uudella tavalla seuratessani heidän päivityksiään Facebookissa.

Näin tapahtuu minullekin. Yhdellekään FB kaverilleni ei ole epäselvää mitä harrastan, mikä on suhteeni luontoon ja eläimiin yleensä tai suhteeni koululääketieteeseen.