Tämä on askelten määrä, joka kertyi askelmittariin pääsiäisviikon reissulla Ranskan Rivieralla. Se on minun kalibraation mukaan
79 kilometriä. Ja mukana on muun muassa yli
500 metrin korkeuseroja. Ei paha.
Mitähän muuta hyvältä lomalta voisi odottaa kun reipasta liikuntaa ja runsasta lepoa ja kohtuullisen hyvää ruokaa. Tuttavan asunto Nizzan keskustassa oli kuin olisi ollut kotona. Se jälkeen on kuin toinen mies.
Kohdepaikka oli siis Nizza, mutta tutuksi tulivat myös Cannes ja Monaco.
Mielenkiintoista kuinka selkeästi nämä kolme paikkaa eroavat toisistaan. Nizza on minun paikkana. Siellä on tavallisia ranskalaisia. Siellä on tavallisia ravintoloita ja siellä on tavallista elämää.
Monaco pursuaa rikkauttaan, mutta se lienee aidosti sitä. Kuka viihtyy siinä seurassa ja tuntee olonsa kotoisaksi niin suotakoon se hänelle. Sen sijaan Cannes on ikään kuin rikas, täynnä teennäisyyttä ja feikkiä – ei todellakaan kolahda.
Ranskalaiset naiset olivat jotenkin pelottavia. Jäin oikein miettimään mistä tällainen tunne syntyy. Tulin siihen lopputulokseen, että ranskalaisilla naisilla on tiettyjä rooleja, he ottavat tiettyjä oikeuksia ja naisellisia tapoja, joita he sitten mielellään osoittavat ja korostavat ollakseen kauniimman sukupuolen edustajia. Ja erityisen paljon pelottivat ne naiset, jotka olivat tuon kauneutensa menettäneet, mutta silti osoittivat oikeutensa.
Vai syntyiköhän tämä naispelko ensimmäisellä bussimatkalla lentokentältä asunnolle. Bussi oli täpösen täynnä ja aina kun tuli joku vanhempi nainen, niin hänelle järjestyi tilaa. Yhdeltä pysäkiltä tuli kaksi vanhempaa rouvaa (tuskin edes minun ikäisiä) ja silloin ajattelin, että lienee minun vuoroni antaa istumapaikka ja siirryin matkakasseineni käytävälle.
Toinen naisista istui paikalleni sen enempiä kiittelemättä. Sehän näytti olevan hänen oikeutensa.
Alkoi hirveä sota – ainakin suomalaisen bussimatkustamisen mittapuun mukaan. Niin paljoa en kieltä osaa, että olisin tajunnut sanojen voimamerkityksiä. Volyymi oli kuitenkin sitä luokkaa, ettei kenelläkään bussissa jäänyt epäselväksi tämä nujakka, jota kesti ainakin 20 minuuttia. Todennäköisesti istumaan päässyt tuli väärässä järjestyksessä bussiin. Annoin itselleni ymmärtää.
Siis aiheutin sellaisen sodan, että tuskin sitä on Normandian maihinnousun jälkeen kuultu. Tunsin niin syvää syyllisyyttä, että taisin lehahtaa punaiseksi, koska monta kymmentä säälivää silmäparia katsoi minuun ja yrittivät välittää myötätuntoa ja osoittaa, että hullujahan he ovat.
Ranskassa ei naisen tarvitse myöskään väistää kapeilla jalkakäytävillä. Hypin suosiolla porttikongeihin ja ajoradalle. Naiset röyhkeilivät jonojen ohitse kärkeen jne jne.
Ravintoloissa tarjoilevat miehet? Onkohan se niin vaativaa työtä, etteivät naiset siihen pysty vai työtä johon eivät naiset alennu. Ehkä tämä on seuraavan matkan arvioitava asia.
Jotenkin vain Suomessa on oppinut inhimilliseen tasa-arvoon. Kohtelemaan ihmisiä tasa-arvoisesti tilannekohtaisesti riippumatta siitä mitä hänellä on jalkojen välissä.
Mutta kevät! Voin vakuuttaa, että sieltä se tulee +20 ja kolmen tunnin lento Helsinkiin -3.
