Yleensä en menneitä haikaile, mutta kun näitä työelämän muutoksia joka päivä seuraa, niin jotenkin tulee mieleen mitkä asiat ovat työelämässä opettaneet eniten.
Perusvireen loi luonnollisesti maatalon ympäristö ja sen askareet. Töitä tehtiin silloin kun töiden aika oli. Luonto kun ei odottanut, eikä ihmetellyt, josko sulla olisi nyt inspiraatio päällä. Yhtenä kesänä sain palkkaa sokerijuurikkaan harventamisesta. Oliskohan ollut pennin metri. Se oli tavallaan kiertotie siihen, että sain ensimmäisen oman polkupyöräni.
Seuraava maksullinen aherrus oli koulun viimeisenä kesänä. Sain mennä kesätöihin enkä pellolle. Kodinkonekaupan takapihalla asensin noin 400 autoradiota paikoilleen säiden armoilla. Hienoa hommaa kun sai tutustua arvokkaisiin autoihin ja hienoihin radioihin, joihin minulla ei koskaan olisi ollut varaa.
Ensimmäinen vakituinen työpaikkani opetti minulle varmasti kaikkein eniten työelämästä. Tehtävänäni oli virittää tietyömaiden varoitusvilkkuja. Pitihän niiden palaa ja olla sammuksissa tietyn ajan. Lopputestaus ja sitten pakettiin.
Ensimmäisellä työviikolla sain nootin. Tietenkin tein homman loppuun ja vilkun pakettiin ja sitten kahvitunnille. ”Lähetystö tuli kuitenkin ilmoittamaan, että kahvitunti alkaa tasan kello 14:00 oli työtilanne mikä tahansa, niin meisseli putoaa kädestä. Ja käsienpesuaika alkaa 15:55, eli jonottaminen kellokortille ja heti 16:00 ulos.
Jonkun ajan kuluttua jouduin saman yrityksen komennukselle Kemiöön rakentamaan Suomen ensimmäistä koenavettaa, missä lehmien parret erotettiin sähköpaimenilla. Noottia tuli tästäkin, kun matkustin Kemiöön yrityksen teknisen johtajan kanssa. Olin alkanut veljeilemään herrojen kanssa.
Siinä vaiheessa kun samassa huoneessa oleva vanhempi mies kertoi, ettei anna rahaa pojalleen koulua varten, koska hänestä tulisi herra, tunsin oloni niin vaivautuneeksi ja hankin seuraavan työpaikan. Kahdeksan kuukautta teki selväksi nokkimisjärjestykset, joihin en todellakaan soveltuisi.
Vaikka olinkin muutaman radion sukulaisille rakentanut ja ihan väritelkkarinkin väsännyt, niin alkoi tuntua, etteivät ”kolvihommat” kuitenkaan kiinnosta riittävästi.
Olin suomalaisittain toimivassa amerikkalaisessa yrityksessä. Kulttuuri antoi kuitenkin vapauksia yrittää ja kehittää. Pian huomasin menneen kuusi vuotta joka ikinen ilta opiskelemassa markkinointia ja viestintää. Ja siirtyneeni tekniseltä puolelta viestintään.
Seuraava amerikkalaisorganisaatio olikin täydellinen vastakohta ensimmäiselle työpaikalleni. Ylityöt kuuluivat luontaisetuihin. Seurattiin pääsääntöisesti vain sovittuja tavoitteita ja niiden toteutumista. Välillä viikossa oli liki 80 tuntia välillä varmaan alle 30 tuntia. Kehitys ja arviointikeskusteluissa kahdesti vuodessa tuli kehut tai tuomio. Kuitenkin ymmärrettävässä ja perustellussa muodossa, eikä mielipiteellisinä ilmaisuna pärstäkertoimen mukaan.
Se oli reilua ja kertaakaan en pyytänyt palkankorotusta, vaikka niitä tulikin 5,5 vuoden aikana seitsemän kertaa. Tuolloin en ymmärtänyt mitään yleiskorotuksista tai yleisistä työehtosopimuksista.
Työn sisältö on kuitenkin se, joka ratkaisee. Oma luovuus, ideointi ja niiden toteutus riittävällä vapaudella ajoi seuraavaan työpaikkaan huomattavasti pienemmällä palkalla. Oma into ja halu toteuttaa jotain uutta johti siihen, että olin saman organisaation palveluksessa viidessä eri tehtävässä, keskimäärin vajaa viisi vuotta kussakin. Kaikki tehtävämuutokset olivat täydellisiä muutoksia, ei mitään tittelimuutoksia joissa hommat jatkuvat entisellään ja sininen kynä vaihtui vihreään kynään.
Uskon että jokainen näistä vaiheista on opettanut tekijäänsä melkoisesti, vaikkei sitä ihan joka päivä arkisessa aherruksessa huomannutkaan. Voiton vei vastuullinen vapaus ja uteliaisuus uuden oppimiseen.
