Istuin tänään pitkän käytävän varrella. Pikku hiljaa rupesin kuuntelemaan erilaista kopinaa.
Kaikki kopisijat olivat naisia, jotka fiinisti kopistelivat piikkareillaan ja vähän matalemmillakin koroilla.
Ääniä oli aika monenlaisia, mutta yhteinen piirre oli varsin kova ääni, jota ei millään lailla yritettykään vaimentaa.
Ajatus rupesi pyörimään päässäni ja tulin aivan vakuuttuneeksi, että itse en kertakaikkiaan kehtaisi julkisesti aihettaa tuollaista meteliä.
Analysoidessani ohikulkevia kopistelijoita, tuli eittämättä mieleen, että ääni taisikin olla tehokeino osoittaa, että tässä minä rinnat pystyssä ylväästi vaellan. Katsokaa kaikki minua!
Julkisuuden tavoittelu keinolla millä hyvänsä on aina ollut itselleni vastenmielistä ja siksi jo päässäni tuotekehittelin kenkämallistoa, jolla voisi hipsutella hiljaa vaikka olisi kuinka korkeat korot. Sitäpaitsi eiväthän ne korkeat korot ole edes terveelliset. Naiselliset kyllä - vaikkei minuun vaikutusta teekkään.
Ulos päästyäni rupesin kuulemaan kopinaa myös kadulla, jota ei peittänyt edes kovaääniset ratikat.
Ymmärrän kyllä että flamengo-tanssijoilla on raudat kengänpohjissa ja niillä saatavat rytmiset äänikuviot ovat osa tanssia, mutta että kaduilla ja toimistoissa kopistelulla ei saada paljoakaan aikaiseksi. Saati että kerrostalokodissa vedetään piikkareilla alakertalaisten iloksi.
Minulla on selvästi korkoallergia: Espanjassa naisilla tapana koroilla kopistella pitkin kivilattioita ja portaita- ilahduttaa läpi talon. Kotona Suomessa joudumme pyytämään vieraita riisumaan korkokengät; vanhat mäntylautalattiat muuttuisivat neulatyynyiksi.