Kokemuksia työkulttuurien ääripäistä

 

Tälläkään kerralla en kussut tuohon lankaan. Se opin jo pikkupoikana kotini lehmien aitauksessa, sähkö näet tuottaa erikoisia tuntemuksia herkkiin päikkoihin.
Kuva Helsingin Vallisaaren lammasaitauksesta.

 

Varsinaisen työelämän oppini sain ensimmäisessä palkallisessa työpaikassani, joka oli Ollituote. Tosin päätehtäväni oli loppuvirittää maantievilkkuja. Siis sellaisia, jotka tietyömailla varoitusvilkuttavat keltaista valoa ja aina yhtäpitkää valovaihetta ja yhtä pitkää sammumisvaihtetta. Tehtäväni oli myös pakata ne valmiiksi toimitettavaksi asiakkaille. No tosin olin kyllä toteuttamassa yhden koenavetan, missä Olli-paimenpojalla muodostettiin lehmille omat pilttuut. Tuolloin elettiin 1969-1970 vaihdetta.

Minä kun olen maatalon poika, niin siellä tehtiin töitä aina silloin kun töitä oli kelloa tai viikonpäiviä katselematta. Heinäpellolle ei menty sateisella kelillä eikä aikaisin keväällä tai myöhään syksyllä. Sokerijuurikasta ei harvennettu, ennen kuin se oli kasvanut juuri oikeaan mittaasaansa. Ja monen muunkin homman aikataulutti luonto omilla oikuillaan ja oikeuksillaan.

Sitten kun vaihdoin lantsarit nappaskenkiin ja muutin Helsinkiin palkkatyön perään, alkoi uudenlainen sopeutuminen. Ero oli kuin yöllä ja päivällä. Teknisen taustaukoulutukseni myötä pääsin siis vilkkutehtaalle tuntipalkkalaiseksi. Minulle näet kerrottiin, että edeltäjäni oli urakkapalkalla per vilkku. Hän oli kuitenkin pistänyt paketteja maailmalle, joissa ei ollut vilkkutuotetta lainkaan sisällä. Hän sai tosi ison palkan ja pian potkut ja palkkausperiaatetta muutettiin minun aloittaessa samalla pallilla.

Ensimmäinen työpaikkani oli täydellinen korkeakoulu siitä, mitä on viimeisen päälle organisoitu työelämä sääntöineen ja sopimuksineen.

Oliskohan ollut toinen tai kolmas työpäiväni, kun 2-3 minuuttia yli kaksi iltapäivällä ilmestyi useamman henkilön ryhmä valistamaan jyrkin sanakääntein, että kahvitunti alkaa tasan kahdelta ja silloin putoaa messeli kädestä. Yritin selittää, että kun vihon viimeinen vaihe vilkusta oli juuri menossa ja vilkkun olisin saanut valmiiksi. Sanani kantautuivat täysin kuuroille korville.

(Ensimmäinen palkkapussini oli kolmelta päivältä eli 24 tunnilta 79,20 markkaa. Tuntipalkkani oli 3,30 markkaa tunnilta - siis noin 0,55 euroa).

Seuraavan päivänä valistusryhmä tuli ilmoittamaan minulle, että käsienpesuaika alkaa neljä minuuttia ennen työpäivän päättymistä. Siis neljä minuuttia ennen neljää oltiin jonossa valmiina poistumaan tasan neljältä. No oli ainakin helppo ilmoittaa kavereille, että työt loppuvat tänään, huomenna ja joka ikinen päivä neljältä.

Samassa työtilassa ollut vanhempi mies alleviivasi merkittävästi pelinhenkeä. Hän muisti kertoa useamman kerran kuinka hän ei anna pojalleen rahaa opiskeluun, sillä hänestähän tulisi silloin herra eikä duunari.

Yhden välikohtauksen aihe syntyi tuolloin, kun kävin rakentamassa tätä koenavettaa. Se oli reilun 200 kilometrin päässä toimipisteestämme. Sain vihiä, että tekninen johtajamme on paikalla samaan aikaan. Muilutin itseni hänen Saabin kyytiin mennen tullen, eikä tarvinnut kuljeskella päivätolkulla busseilla tai junalla.

Tästä alkoikin sitten melkoinen viikkoja kestävä kalabaliikki. Olin näet ryhtynyt pelehtimään herrojen kanssa. Muistutuksia pelisäännöistä sateli tämän tästä ja eiköhän minua vapaamatkustajaa pidetty silmällä entistäkin tarkemmin.

Asiaa ei yhtään helpottanut, kun en kokenut tarpeelliseksi liittyä johonkin ammattiliittoon. Tätä työelämän korkeakoulua kesti kaikkiaan kahdeksan kuukautta. Edelleen kiitollisena katson turvallisia varoitusvilkkuja tie- ja katutyömailla, enkä kuse sähköpaimenella varustettuihin aitoihin.

Ehkäpä nuo lapsuudessa sisäistetyt työrytmit ja ensimmäinen työpaikan kokemukset ohjasivat ainakin alitajuisesti toisenlaisiin työpaikkoihin, missä tehtiin työt valmiiksi ilman kellokorttia hyvällä ja luovalla yhteishengellä. Kait minulla oli jonkin moisia työsopimuksia vuosien varrella, joiden merkitys jäi mitättömäksi arkisessa aherruksessa.

Toivottavasti nykyään on enempi harvoin tuollaisia pilkuntarkkoja hiostuspesiä kumpaakaan suuntaan. Tosin yllättävän monimutkaisesti ja pitkäänhän näitä työehtosopimuksia nykymaailmassa pelataan ja hierretään edelleen.

Siirryttyäni toimittajauralleni, jossakin vaiheessa liityin Journalistiliiton jäseneksi. Lopputulema oli ettei ”tarvinnut” henkilökohtaisella tasolla neuvotella palkoista, eikä palkka ollut riippuvainen tekemästäsi työstä. Paitsi jos taidot riittivät toisiin, parempipalkkaisiin tehtäviin.

Onhan minulla työurallani sitten toisenkin ääripään kokemusta. Esimiehen kanssa laadittiin kirjalliset tavoitteet. Siis sillä tavalla, että kumpikin ymmärsi asian samalla tavalla. Sitten kun pidettiin kehitys- ja arviointikeskustelu paljastuivat tavoitteiden toteutumiset. Jos tavoitteet toteutuivat vaikka 104 prosenttisesti, niin siitä seurasi automaattisesti neljän prosentin palkankorotus.

Se oli reilua ja äärilaita ekalle työpaikalleni. Varmasti jossakin näiden ääripäiden välimaastossa on se tuloksellinen malli kummallekin osapuolelle.

"Boomerin työelämää"

Tämä on kuultavissa ääniversiona FinnRadio.fm kanavalla 14.8.2023 alkaen