Aina ei katsoja voi tietää kuinka kuva on syntynyt

Sunnuntai 17.6.2018 klo 10:11 - Kauko Niemi

On perjantai aamu ja kokoan Finnradion/Radio Dei:n illan radiolähetykseen ajankohtaisia, uutisellisia puheenaiheita Iltaterassille. Huomaan, että lauantaina Helsingissä tuhannet jalat saavat todella kyytiä. Aamupäivällä puolimaraton ja iltapäivällä Sambakarnevaalit.

Samba-karnevaali on selvää pässinlihaa väreineen ja lainahöyhenineen. Alitajuntaani jää kuitenkin hautumaan jotenkin poikkeava juoksukuva. Ajatus kypsyy illan mittaan tavoitteeksi – kuvassa on pelkkiä vauhdikkaan näköisiä epätarkkoja jalkoja, siis liiketerävyydellä leikittelyä ja kuvassa pitäisi kuitenkin olla yksi terävä juoksukenkä.

Tutkin netistä reitin. Mietin missä kohtaa valaistus olisi lauantaiaamuna siedettävä. Sitten ajatus käy läpi kameran asetukset ja millä objektiivilla hommaa pitää yrittää. Siis kuvahan on jo liki valmis, vaikka olen vielä kotona.

Kärkipään kovempaa vauhtia on hankalampi hallita. Lasken että verkkaiset juoksijat ovat suunnittelemassani paikassa tiettyyn aikaan. Niin olin minäkin.

Kahdesti piti muuttaa ennalta suunnittelemiani kameran asetuksia. Paikka oli valon kannalta hyvä. Siinä sitten poltan menemään aivan kadun pinnasta noin 50 – 70 kuvaa sopivista ryhmistä ja sopivan värikkäistä juoksuasuista.

Kotona käyn kuvia läpi koneellani. Aika monta kivaa kuvaa, missä on yksi juoksutossu terävänä. Ja hupsista sitten löytyykin yksi otos, jossa on kaksi tossua terävänä. Tämä on todellinen ilobonus kuvaajalle.

Siis näin ne kuvat syntyvät yllättäen vuorokauden muhittelun tuloksena. Pisin harkinta aika minulle on ollut 2,5 vuotta. Kuvalle, jonka voi ottaa vain parina päivänä vuoden aikana ja siihen tarvitaan aurinkoa tuomaan varjot.

Toki olen joskus ottanut kuvia ihan lennosta, suunnittelematta ja nekin ovat saattaneet olla minulle ihan kelvollisia.

Valokuvien näpsiminen on varmaan maailman yleisin harrastus nykyisin. Tekniikka on kehittynyt niin hurjasti, että kovin helpolla ei enää pysty päättelemään, onko kuvauksessa käytetty kännykkää vai viiden tonnin järjestelmäkameraa.

Kokonaan toinen tilanne on silloin kun kuvia ja kuvaamista pohditaan viestinnän näkökulmasta. Avautuuko ja kantaako kuva jotakin haluttua sanomaa, viestiä? Tukeeko se mahdollisesti mukana kulkevaa tekstiä. Vai onko se selfie, joka pitää selittää tai muisto-näpsy sieltä sun täältä, joka avautuu vain kuvaajalle itselleen.

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, lupaa vanha lausahdus. Kuvakerronta aidommillaan vaatii paisi tekniikan hallintaa jopa muutamissa sekunneissa. Se vaatii myös suunnittelua ja suunnittelu voi mieluusti olla ennakkoon varautumista sekä teknisesti että olosuhteellisesti.

Henkilökuvauksissa henkilön tilanne ja tarina syntyy aina kuvattavan henkilön kautta. Kannattaa aina tutustua kuvattavaan ja hänen sielunmaisemaansa.

Käytännön kiireessä liian helposti valitaan kuva kuin kuva vain omien mieltymysten, kauniiden värien perusteella tai hassujen ilmeiden perusteella miettimättä kuvan viestinnällistä kerrontaa ja suhdetta julkaisuhetkeen. Visuaalisessa maailmassa kuvan erottautuvuus ja viestinnällinen teho rakentaa yritykselle, kuvan käyttäjälle viestinnällistä pääomaa parhaimmillaan. Ja muistathan, että kuvakin ilmestyy nettihakuihin vuosienkin päästä.

 

ps. kuvaamisinnostus on reilun viikon sisällä kolmasti ylittänyt kaikki rajat. Kolme henkilöä on kuollut ottaessaan selfieitä jyrkänteen laidalla pudottuaan alas.

 

Tämä on kuultavissa podcastina finnradio.fm taajuudella 104,8 Espanjan Aurinkorannikolla maanantaina 18.6 klo 13:00 (Espanjan aika) alkavassa ohjelmassa tai nettiradiossa www.finnradio.fm