Maanantai 27.12.2010 - Kauko Niemi
Tämä joulu oli kuudes peräkkäinen, kun otin järjen käteen ja karistin joulustani kaupallisuuden ja samalla myös pakkotraditiot.
Eihän se niin kovin yksinkertaista ole ollut.
Olisiko sittenkin pitänyt tätä ja tuota. Tuntuukohan se joululta jos ei?
Kuusi vuotta sitten vietin ensimmäisen yksinolojoulun. Tosin osin olosuhteiden pakosta. Silloin ei tuntunut oikealta esittää tekopirteää saati innostua joistain lahjoista tai muusta hössötyksestä. Yksinolo oli silloin ainoa ratkaisu ja pian joulun jälkeen huomasin, ettei se niin hankalaa ollutkaan olla itsensä ja omien ajatustensa kanssa.
En hankkinut lahjoja kenellekään, koska näin oli sovittu. Tosin sopimus ei kaikilta osin pitänyt ja sain paketteja. Ymmärsin kuitenkin antajaa, joka oli puolitiessä. Lahjat eivät olleet varta vasten minulle hankittuja.
Niin sanotusta jouluperinteestä oli jäljellä joitakin jouluruokia, hautausmaalla käynti, yö messu ja jatkuva musiikin soittaminen ja tietenkin omat laulut kuoron konserteissa.
Tuon ensimmäisen poikkeavien bileiden jälkeen joulu on asettunut uomiinsa. Tosin onhan se kestänyt kaikki nämä vuodet. Niin on tiukassa ihmisen muuttuminen ainakin näin vapaaehtoispohjalta.
Tänä jouluna en oikeasti tuntenut huonoa omaatuntoa mistään. Perinneruoka on väistynyt kokonaan. Silti pöydässä oli taivaallisen hyvää ruokaa, eikä sikahyvää. Taivaallisen hyvä on hyvää ja terveellistä. Sikahyvä puolestaan hyvää ja epäterveellistä.
Lahjakauppaan en astunut lainkaan ja nyt muutkin ymmärsivät, että en tarvitse mitään ja huutonetissä on jatkuvasti 10-20 tuotettani myynnissä. Ja jotka siellä eivät muutu rahaksi menevät kirkon kirpputorille. Eikä minulla tunnu olevan suurtakaan tarvetta tulla lahjotuksi.
Missä sitten on minun jouluni. Se on lyhyessä poikani perheen tapaamisessa. Se on musiikissa. Joulukuun 19. päivän iltana viimeisen joulukonsertin jälkeen oli sellainen tunne, että jouluni on ohi. Mutta kyllä oikeesti intoa riitti kuunnella aamusta iltaa joulumusiikkia. Ja onneksi sitä tuli jokaiselta kanavalta. Musiikki puhuttelee niin syvältä, että yksikään teennäinen lahja ei siihen pysty.
Joulu on tietyllä tavalla pakko pysähdys, jonka arvon olen vasta nyt huomannut. Mitään asioita ei oikein voi tai kehtaa hoitaa. Tämän joulun lyhyys ja kelit eivät valitettavasti suosineet ulkoilua. Viiden edelliseen jouluun on kuulunut muutaman tunnin aaton luontovaellus.
Jouluntoivotuksen perinne jatkuu. Se on tosin digitaalisessa muodossa. Innokkaana valokuvaajana teen sähköisen kortin aina itse. Sähköinen viestintä on muuttanut joulutervehdysten luonnetta. Pahvikorttiin en saanut ainuttakaan vastausta. Nyt syntyy ”mitä muuta kuuluu” kierroksia niin että eilenkin kirjoitin reilusti yli 20 vastausviestiä.
Ei siis ole joulu entisensä. En rehellisyyden nimissä sitä entistä kaipaakaan. Olen nyt sinut joulusieluni kanssa.