Se taisi olla vuonna 1996

Taas rytisi postiluukku siitäkin huolimatta, että oikein laitoin siihen kieltolapun – ei puhelinluetteloita. 

Kannoin molemmat luettelot paperinkeräykseen seuraavana päivänä. Kahdet naapurini olivat minuakin nopeampia. Heidän luettelonsa olivat jo paperinkeräyslaatikossa.

Pientä lohtua tähän ”vihaamaani tuhlaukseen sentään tuo se, että luetteloja on enää kaksi kolmen sijasta. Nyt yritysten ja yksityisten nimet mahtuvat jo yksiin kansiin.

Joku tilastonikkari voisi mielenkiinnosta selvittää, mikä prosenttiosuus kaikista puhelinnumeroista päätyy nykyisin puhelinluetteloon. Peitto ei varmaan ole kovin suuri ja varmasti pienenee hyvää haipakkaa vuosi vuodelta.

Vinttiä siivotessani pari vuotta sitten siellä oli kelmutettuna vuoden 1997 puhelinluettelot. Niitä oli tuolloin kolme jötikkää. Päiväkirjoistani ei selviä, mutta tästä voisi päätellä, että vuonna 1996 olen viimeiseksi käyttänyt painettua puhelinluetteloa.

Jotainhan tästäkin on opittava, että luettelot tulevat tuplaversioina, kahden yrityksen hyvänä bisneksenä.

Muotitermi bisnesmalli näiden kohdalla lienee se, että keltaistensivujen ilmoitusten lasku on kuitenkin niin pieni, että se menee melko huomaamattomasti läpi ilman suurempia analyysejä mainonnan kannattavuudesta. Tähän kun yhdistetään äärettömän sitkeä myyjä, niin mieluummin maksaa pois kun ryhtyy kinaamaan.

Tuollainen bisnesmalli ei voi olla kovin kestävä, mutta se kulkenee vanhoilla raiteillaan vielä jonkin aikaa. Ekologisesti tilanne on kamala, aivan kuin paperille ei olisi hyödyllisempääkin käyttöä.