Sunnuntai 6.11.2011 - Kauko Niemi
Varaan tapaamisajan. Se minulle suodaan puolentoista viikon päähän. Käyn parturissa, jotta olisin siisti. Pukeudun solmioon ja muutenkin huomiota herättävän huolellisesti. Olen 25-vuotias. Menen anomaan pankista ensimmäistä lainaani asuntoa varten.
Olen jännittynyt kun astun KOP:n pankinjohtajan tummaan jalopuuvoittoiseen työhuoneeseen. Hermostuneena en muista millaisia ja kenen tuotantoa seinillä olevat aidot maalaukset olivat. Pankinjohtajan auktoriteetti leijui vahvana katosta lattiaan. Tämän nöyrempi tavallinen, tunnollinen vakiotyössä käyvä ihminen ei pysty olemaan.
Fiilistä ei voinut kuvailla millään tavalla rennoksi. Tuskin olisi ollut suurtakaan eroa kuulusteluiden sisällössä pankin ja poliisilaitoksen välillä.
Liki tunnin selvittelyn jälkeen minulle luettiin tuomio. Minulle vakituisen työpaikan omaavalle ja kyseisen pankin konttorissa palkkatiliä säästäväisesti käyttävälle asiakkaalle pankinjohtaja kertoo istunnon päätteeksi päätöksen, etten saa asuntolainaa, joka olisi ollut noin 40 prosenttia asunnon ostohinnasta.
Kaikkia perustelut eivät tuossa romahduksen ja masennuksen tilassa jääneet mieleeni. Sen muistan, että yhtenä ääneen sanottuna perusteena oli – kun sinä olet niin nuoren näköinen.
Tämän jälkeen minulla ei ole ollut asiaa KOP:n ja sen jälkeläisten konttoreihin. Nurkan takana olevasta toisen pankin konttorista heltisi laina, vaikken edes ollut asiakas. Auktoriteetti-ilmastossa ei uudessa pankissani ollut juurikaan eroa. Pankinjohtaja vie ja asiakas vikisee, jos uskaltaa.
Luojan kiitos syntyi pankkien verkkopalveluita. Itse vaihdoin pankkia sen mukaan, millaisia ja kuinka toimivia verkkopalveluita ne pystyivät tarjoamaan. Pystyinhän olemaan mahdollisimman kaukana äärimmäisen vastenmielisistä asiakaskyykyttäjistä.
Tällä hetkellä pankkikonttini on toisessa kaupungissa, eikä konttorin johtajasta ole ollut pariin vuosikymmeneen harmainta aavistustakaan. Jos tulisi jostain syystä asiaa pankkiin niin olisi pakko googlata osoite, jotta tietäisin missä se konttorini nyt sijaitseekaan.
Kreikan ja koko Euroopan pankkikriisi opettakoon nyt vihdoin viimein pankeillekin oikeaa asennetta, että heillä ei pitäisi olla mitään erityisoikeuksia leikkiä riskittömästi toisten rahoilla. Suomalaispankit joutuivat tunnustamaan 90-luvun alussa, että heilläkin on asiakkaita, joita kannattaisi käsitellä muinakin kuin numeroina.
ps.
toisen lukemisen jälkeen rupesi tuntumaan, että mukana on vahingoniloa. Rahanhimoisten oppimisprosessi näyttää vain olevan kovin mutkikas ja pitkä. Eikä nykyisillä suojelutoimenpiteillä vieläkään opita riittävästi.
