Fillarilla Senaatintorilta Markuksentorille - 20 V

Keskiviikko 26.6.2019 klo 9.04 - Kauko Niemi

Tänään on tasan 20 vuotta siitä, kun aloitin yllytyshullun, mutta erinomaisesti suunnitellun ja treenatun fillarimatkan Helsingistä alppien yli Venetsiaan.

Joka vanhoja muistelee niin sitä tikulla silmään, mutta kuitenkin uhmaan tällä kertaa tätä elämäni lempiohjetta.

Ehkä tällä muistelulla on perusteluja senkin takia, että nykyisin lentämisen ja kaikella  muullakin matkailun aiheuttamalla ilman saastuttamisella ei kovin paljon irtopisteitä saa kerättyä.

Lähtökohtana oli tietysti se, että meidän neljän kaverin, Jannen, Simon, Jounin ja minun elämässä on vain tasan yksi vuosituhannen viimeinen kesä ja siitä pitää tehdä ikimuistoinen. Ikimuistoinenhan siitä tuli 17 päivää ja keskimäärin 100 kilometriä päivässä polkien läpi Euroopan.

Porukan ikähaarukka oli 36 – 39 – 40 ja 55 vuotta. Itselläni oli siedettävästi fillarikilometrejä takana ja kokemustakin, kun viidesti sotkenut Helsingistä Kemiin. Käytännön nyrkkisääntönä pitäisin, että harjoituskilometrejä pitää olla minimissään saman verran kuin suunniteltu matka. Mieluusti puolitoista kertaa. Kalustona ryhmällä oli yksi maantiepyörä, yksi maastopyörä ja kaksi siltä väliltä.

”Suunnittelun suomenmestariksi” – voin hyvin nimittää Jannen. Paitsi, että Janne osasi lukea karttoja, niin hän ymmärsi mihin meidän muiden fyysiset ja henkiset rahkeet riittäisivät. Ennakkoon toki treenattiin yhdessä ja erikseen lenkeillä ja jonkin verran salilla.

Suunnitelman suurin muutos oli niinkin vaatimaton kuin yhden suunnitellun lepopäivän vaihtaminen kahteen lyhyeen, puolenpäivän ajoon. Tiukkapipoisuutta ei onneksi matkaan mahtunut, eikä yöpaikkojen tähtiä laskettu, eikä yöpaikkoja oltu varattu etukäteen.

Aikataulu oli kuitenkin kiinteä, sillä yksi meistä tuli heti ennakkoon varatulla paluulennolla takaisin Suomeen ja kolme jäi Italiaan viikon rantalomalle ja sitä varten oli pakettimatka ostettu etukäteen ja siitä jätettiin vain menomatka käyttämättä.

Kaksi lentävää lausetta – kestääkö vielä kauan (renkaanvaihto, pissaaminen jne) – kyllä Suomi on pannukakku – kuvaa pitkälle kuitenkin, että matkaa oltiin tekemässä tosissaan ja ajettiin tilanteiden ja olosuhteiden mukaan.

Autokokemukset eurooppalaisista kymmeniä kilometrejä hiivuttavista ylämäistä ei ihan anna todellista kuvaa millaista hiertämistä se on polkupyörällä. Pistää vilkuilemaan, josko jarrut olisi jotenkin hirttänyt kiinni. Tie näyttää tasaiselta mutta jalkatyötä on tehtävä tolkottomasti.

Autolla Saksan läpiajo kerryttää mittariin noin 900 kilometriä ja polkupyörällä reilu tonni.

Heti ensimmäisen päivän saldo oli 119 kilometriä keskinopeudella 18,3 kilometriä tunnissa. Travemünde - Lüneburg. Tavoitteenahan oli ajaa keskimäärin 110 kilometriä päivässä. Kotimaiset harjoitusajot antoivat viitteitä siitä, että keskinopeus olisi 20-21 kilometriä tunnissa, mutta ensimmäisen päivän kokemusten perusteella nopeutta on pudotettava ja ajettava hieman pidempää päivää. Ensimmäinen ajopäivä kun alkoi kahdella rengasrikolla, yhdellä harhaanajolla, runsaalla vesisaateella ja melkoisella vastatuulella.

Lisäksi saksalaiset pyörätiet ovatkin yllättäen melkoisen muhkuraisia erillisiä reittejä pitkin peltoja ja metsiä erillään valtaväylistä.

Jokainen mukana raahattu gramma on merkityksellinen. Itselläni oli selkäreppu, pieni satulalaukku ja toinen pieni laukku ohjaustangossa. Jokainen vaatekappale oli valittu punnituksen jälkeen ja reppu painoi tavaroineen 4,7 kg. Nyt jos pakkaisin, niin ottaisin esimerkiksi vain kolme sukkaa mukaan. Kaksi jalassa ja yksi pesussa. Taisi olla jo toinen päivä, kun Simo jätti painavat farkkunsa bussipysäkille.

Matkan kohokohdaksi tai paremminkin sanottuna korkeimmaksi kohdaksi muodostui Grossglocknerin kautta alppien ylitys. Se on polkupyörällä henkeä salpaava, silmiä hivelevä ja jalkoja puuduttava, silti niin monen unelma.

Tämän korkeammalta ei sitten maatie Euroopassa kuljekaan. Maantien korkein kohta on 2504 ja todella jyrkkää nousua riittää kaiken kaikkiaan 27 kilometriä. Sadepilvet peittivät maisemaa, ehkä onneksi. Muutaman serpentiinimutkan jälkeen olin varma, että pian tulee Pyhän Pietarin portti vastaan.

Kova tuuli ja kolmeen asteeseen laskenut lämpötila hyydyttää sopivasti menohaluja. Parhaimmillaan oli lunta kummallakin puolen tietä. Tällä osuudella katselimme kateellisena Jounin maastopyörävalintaa.

Ja sieltä korkealta sitten vain lasketellen Venetsiaan.

Rantalomallakin piti kaiken kukkuraksi hypätä vielä pyörän selkään ja käväistä Slovenian puolella kääntymässä. Tullimiehen kommentti jäi elävästi mieleen – polkupyörä ja Suomen passi – aika harvinainen yhdistelmä.

Matkailu avartaa ainakin tällainen, joka tehdään kaikilla aisteilla ja jokaisella solulla. Ja nyt vielä 20 vuoden jälkeenkin monia asioita palaa aidosti mieleen toisin kuin ne valmiit pakettimatkat turistinähtävyydestä toiseen joukon jatkona. Elämä on!

  

 

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Polkupyöräily, Venetsia, alpit, Grossglockner, Helsinki, Jouni Ala-Mello, Janne Saarela, Simo Koppinen