Otan osaa

Maanantai 18.11.2024 klo 17.06 - Kauko Niemi

. . . ja vielä 100 metriä niin ensimmäinen maraton on kasassa . . . .

Hetket joka eivät unohdu. Meillä jokaisella on hetkiä elämässä, jotka ovat jääneet erityisen syvälle mieleen- suuria ja pieniä. Ne ovat tilanteita missä ei toisteta opittuja fraaseja eikä muoti-ilmiöitä. Tuskin kenellekään syntyy ainutlaatuista fiilistä ravintolaan mennessä, kun kattaukset ovat millin tarkkaa kirjakieltä ja tarjoilijan liikehdintä tarkasti opittua neljän tähden käyttäytymistä.

Mieleen eivät hevin painaudu muodolliset onnittelut sen enempää surunvalittelutkaan, jotka eivät millään tavoin ole tilannekohtaisia, eivät kohdistu sanojan ja kohteen väliseen tilanteeseen. Huumori ja kohteliaisuus ovat toki aina omalla tavallaan mukana kokonaisuudessa.

Pian Helsinkiin muuttoni jälkeen lähdin minua reilusti nuoremman sukulaiskaverini ohjauksessa Kantakrouviin kaljalle. Hän marssi edellä ja tervehti reippaasti pokea. Poke sen sijaan pysäytti minut ja pyysi nähdä papereitani. ”Otan osaa” Ja ojensi ajokorttini takaisin. Olin tuolloin 24-vuotias ja oikein tyytyväinen mieleen painuneesta kommentista.

Sain postissa jokin aika sitten ison A4 kokoisen kirjeen tunnetulta ja edelleen yhteistyössä olevalta taholta. Saapunut posti, eikä nettiviesti pysäytti, sillä siihen oli nykypäivänä nuoltu ihan oikea postimerkki. Nimeni ja osoitteeni olivat kirjoitettu käsin kaunokirjoituksella. Pysäytti miettimään ainakin noin 15 minuutiksi - mitäs nyt. Pohdintani, onko sisällä hyviä vai huonoja uutisia. Sisältö oli positiivinen.

Tulevana keskiviikkona 20.11 viettää 84 vuotissyntymäpäiväänsä 21 vuotta kansliapäällikkönä toiminut Juhani Korpela – elämäni asiallisimmat onnitteluni! Aikoinaan olin toimittajana haastattelemassa Liikenne-ja viestintäministeriön kansliapäällikköä hänen työhuoneessaan. Politikointi tai julkisuustyrkky ei ollut tilaisuudessa mukana millään tasolla. Sitten tuli tilanne, missä halusin tarkempia tietoja haastattelun aiheesta. Korpela nousi, meni useiden korkeiden paperipinojensa luokse, raotti yhtä pinoa noin puolesta välistä, selasi muutaman paperin suuntaansa ja vetäisi ulos yhden paperin. Tässä ovat nuo kysymäsi faktat. Voit ottaa tämän paperin mukaasi, kunhan palautat sen minulle. Tuskin olisi googlekaan tuohon pystynyt ja mikä täydellinen luottamuksen osoitus. Tietenkin palautin paperin jo seuraavana päivänä ministeriöön.

Ennen ensimmäistä virallista ajokorttiani olin toki traktorikuskina ollut jo vuosia jokaisella kotitaloni saralla. Muutaman kerran kortittomana pojuna kuskannut autolla mummon kirkkoon. No sitten 18 vuotta täytettyäni inssinajossa jännitti ihan hirveästi, mutten huomannut itse suuriakaan mokia. Kun ajo oli ohi ja en heti kuullut viereiseltä penkiltä lopputulosta, niin hädissäni kysäisin – saanko korttia? ”Kukas sen sitten saa, jos et sinä.”

Muutamina kesinä polkaisin fillarilla 750 km pohjoiseen loman viettoon. Yhtenä kesänä olin varannut hotellihuoneen Oulun Cumuluksesta. Ensimmäiseksi kysyin nuorelta, palvelualttiilta naiselta infotiskiltä onko teillä lukittavaa, turvallista varastoa/tallia polkupyörälle, sillä huomenna on vielä ajettavaa reilut 150 km. Valitettavasti ei ole. No voinko viedä pyörän huoneeseeni. Joo kyllä, mutta vaihdan Teille isomman huoneen, että mahdutte paremmin. Aamulla tulin fillarin kanssa hissistä aulaan. Sama vastaanottovirkailija töissä ja huudahti iloisesti heti – nukuitteko hyvin? Ymmärtäväisen joustavaa toimintaa hetkessä.

Kuoron kanssa kävin muutaman kerran Italiassa. Yhdellä keikalla keskellä päivän porinoita menimme porukalla lounaalle tyypilliseen italialaiseen ravintolaan ilman mitään ennakkosuunnitelmia. Kesken kaiken - mitäs jos lauletaan yksi laulu? Mikäs laulu lauletaan. Valikoiduksi tuli paikallisen säveltäjän Bepi De Marzi – Signore delle Cime, joka toki kuului tämän matkan ohjelmistoon. Ravintolan tarjoilija, keski-ikäinen mies oven pielessä laulun kuultuaan nosti kätensä sydämelle ja itki vuolaasti koko laulun ajan. Osui ja upposi.

Aika monta elämäni joulua olen viettänyt lasketellen alpeilla. Eräänä jouluna päätin lentoasemalla, etten osta tupakkaa. Päätös on voimassa vieläkin. Tosin painoni lähti nousuun ja seuraavan jouluna päätin samassa paikassa lentoasemalla – nyt lähtee läskit. Seurauksena 24 kilon painonpudotus 8 kuukaudessa. Vuosi tuosta eteenpäin monivuotinen työkaverini Timo Poropudas ehdotti, että juostaanpa ylihuomenna Helsinki city maraton. Ehdotus tuntui todella täysin kahjolta, vaikka juuri olinkin fillaroinut Helsingistä Venetsiaan. Timon aiempi liikunnan tuki ja perustelut olivat vaikuttavia. Juokse niin pitkälle kuin jaksat ja sitten tiedät, kuinka pitkälle jaksat ja kuinka hyvä on juoksukuntosi. Jaksoin koko 42 km maratonin. Jos Timon perusteluissa olisi ollut pätkääkään uhoa, syyllistämistä, negatiivisuutta olisi minun juoksut juostu, mutta nyt tiedän ja uskon enemmän kuin hyvin, että liike on lääke.

Haydn: Trumpet Concerto In E Flat - Ii Andante on minun elämäni muistoissa ainutlaatuisin musiikki. Ainutlaatuiseksi se muodostui, kun olin istunut autossa yksinäni puolisen tuntia ja sen jälkeen avaan autosta ensimmäisen äänen ja se on juuri tämä, jopa tilanteeseen sopiva. Autoni oli sairaalan pihalla, enkä pystynyt sitä ajamaan. Olin tullut sairaalasta ulos, missä olin hetkeä aikaisemmin isäni vieressä hänen viimeisen henkäyksen hetkenä. Tilanne ei tullut yllätyksenä, mutta tuli ainutlaatuisena kokemuksena, joka ei ikinä toistu.