Puiden ja kivien halailua Lapissa

Perjantai 18.9.2020 klo 19.01 - Kauko Niemi

Viime viikolla onnistuin tekemään yhden elämäni hienoimmista matkoista. Todellakin tein koronasta huolimatta matkan. Tein sen Suomeen, tein sen omalla autolla, majoituin yksityiseen mökkiin, enkä tarvinnut ravintolapalveluita enkä muutakaan joukkoistumista.

Lauantainahan matkailun nyörejä höllennettiin. Matkustaminen ulkomaille helpottuu, kun matkailurajoituksia puretaan lauantaina. On mahdollista, että suomalaiset rynnistävät vielä tänä syksynä reissuun, arvioi matkailun kulttuurintutkimuksen professori Soile Veijola Helsingin Sanomien artikkelissa.

Minun matkan olisi siis voinut tehdä koska vaan, mutta viime viikon ajoitus onnistui sataprosenttisesti. Pohjois-Suomen ruska näyttäytyi todella kauneimmat piirteensä.

Kuva-albumi ruskasta

Kauneus, luonnollisuus, rauha, hiljaisuus, omaehtoisuus, levon ja liikunnan hyvä suhde olivat ainakin niitä termejä, jotka olivat koko viikon läsnä. Tietenkin niille ihmisille, joille biletykset, baarielämä ovat keskeinen osa elämää, olisi viikko ollut pahempi kuin pääsiäisen piinaviikko konsanaan.

Tuon linkin takaa olevista kuvista suuri osa on otettu Muoniossa, Särkitunturilla. Jos vertaan tuota 7,62 kilometrin ja 13255 askeleen 84 keskisykkeellä tehtyä tunturivaellusta Etelä-Suomen suosittuihin luontokohteisiin, niin silmiinpistävää on, ettei paikalla ollut todennäköisesti käynyt yhtään pussikaljaporukkaa.

Siis yhtään tyhjää kaljatölkkiä tai pulloa ei oltu jätetty luontoon. Luontoa on kunnioitettu myös muutoin siisteydellä. Yhtään eväskäärettä ei matkalla näkynyt, vaikka parkkipaikat ja tien reunustat olivat autoja täynnä ja alueella satoja ihmisiä.

Tietenkin tällaisella luontomatkailulla Suomessa on ainakin tähän aikaan vuodesta sekin ominaispiirre, ettei matkalla ollut yhtään kauppiasta tai muuta tyrkyttäjää. Aikoinaan kun olin käymässä Italiassa. Ja kun porukalla lähdettiin hotellista, mies vastaanottotiskin takana kysyi kohteliaasti, kuinka aiotaan nauttia päivästä? Ja kun saavuimme vaelluspaikkaan, niin siellä oli tarjolla tasan yhtä monta aasia kuin oli meitä turistiakin. Tarjottiin aasikyytiä kohteeseen ja kaikkea muuta.

Siis Särkitunturilla kukaan ei tyrkyttänyt mitään. Ainuttakaan kuppi-, kippo- tai kuksakauppiasta ei tarvinnut väistellä. Kaikessa rauhassa sai halata puita. Ai niin paitsi tunturin laella ei kasva puita, joten piti halata kiviä ja saada niistä luonnon voimaa. Täydellistä.

Toki turistiryntäystä ei näkynyt sen enempää Särkitunturilla kuin Levin kauppakaduillakaan. Tietenkin sääli, ettei tämän enempää matkailijoita ole liikkeellä, etenkään niinhin kohteisiin, joissa suuret investoinnit rasittavat. Koronan vuoksi kotimaan matkailu olisi joka tapauksessa monin verroin turvallisempaa kuin yksikään ulkomaanmatka. Ja päinvastoin alueeilta puuttuvat kansainväliset turistit.

En ole matkailun asiantuntija, mutta suomalainen luonto ja luonnon rauha yhdistettynä liikuntaan on käsittääkseni sen suuri mahdollisuus. Talvellahan se onnistuu jo oikein hyvin, kun liikuntana on hiihto ja laskettelu. Tosin silloinkaan eivät kansainväliset turistit ensimmäisenä kiirehdi alamäkeen, jos näkevät ensimmäistä kertaa elämässään lunta ja sukset.

Muutamia vuosia sitten olin myös sulanmaan aikaan liikkeellä samalla alueella oman fillarini kanssa. Pettymyksiä tuli liki jokaisena päivänä. Levin pyöräreitit loppuivat ”kesken” johonkin kivikkoon. Tuolloin Levillä vakuuteltiin, että pyöräreitistöt olivat vasta rakenteilla. Tällä kertaa pyöräilijöitä näkyikin entistä enemmän ja Levin huipulta lähti uutuuttaan hohtava pyöräreitti alas. Olisiko pyöräily se sulanmaan aktiviteetti, jolla voitaisiin täyttää vajaata kapasiteettia.

Toisaalta jos esimerkiksi sähköpyörän päivähinta on 70 euroa, niin kuin se nyt on, ei tunnu kovinkaan houkuttavalta. Pyöräily olisi siinäkin mielessä inhimillisempää, etteivät kesän itikat ehtisi lentää perässä. Kokemuksesta tosin tiedän, ettei pysähtyminen olisi kovinkaan suositeltavaa. Ja paarmat ehtivät pyöräilijänkin perään.

Vaikka olen nyt kehunut luonnon rauhaa, niin maailmassa on toki paljon ihmisiä, joille rauha ja hiljaisuus sattuu syvältä. Ympärillä pitää olla melua, valoa, muita ihmisiä. Tiedän jopa tapauksen, jossa tunturimajassa järjestetty luxus-illallinen piti keskeyttää, kun ulkomaisia vieraita alkoi hiljaisuus ja pimeys pelottamaan. Ei ole helppo yhtälö markkinointi-ihmisille.

Jos minä olisin yhtä vaikutusvaltainen ja todellisuuden tajuton kuin vaikka Trump, lupaisin kehittää Suomen lappiin geenimuunneltuja itikoita, jotka eivät imisikään verta vaan imisivät ihonalaista rasvaa. Näin olisi kesän turistikausi pelastettu.

Tämä on kuultavissa ääniversiona www.finnradio.fm nettiradiossa ma 21.9.2020  alkaen ma, ke ja pe 08.00 ja ti ja to 16.00! (paikallista, Espanjan aikaa)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Fillarilla Senaatintorilta Markuksentorille - 20 V

Keskiviikko 26.6.2019 klo 9.04 - Kauko Niemi

Tänään on tasan 20 vuotta siitä, kun aloitin yllytyshullun, mutta erinomaisesti suunnitellun ja treenatun fillarimatkan Helsingistä alppien yli Venetsiaan.

Joka vanhoja muistelee niin sitä tikulla silmään, mutta kuitenkin uhmaan tällä kertaa tätä elämäni lempiohjetta.

Ehkä tällä muistelulla on perusteluja senkin takia, että nykyisin lentämisen ja kaikella  muullakin matkailun aiheuttamalla ilman saastuttamisella ei kovin paljon irtopisteitä saa kerättyä.

Lähtökohtana oli tietysti se, että meidän neljän kaverin, Jannen, Simon, Jounin ja minun elämässä on vain tasan yksi vuosituhannen viimeinen kesä ja siitä pitää tehdä ikimuistoinen. Ikimuistoinenhan siitä tuli 17 päivää ja keskimäärin 100 kilometriä päivässä polkien läpi Euroopan.

Porukan ikähaarukka oli 36 – 39 – 40 ja 55 vuotta. Itselläni oli siedettävästi fillarikilometrejä takana ja kokemustakin, kun viidesti sotkenut Helsingistä Kemiin. Käytännön nyrkkisääntönä pitäisin, että harjoituskilometrejä pitää olla minimissään saman verran kuin suunniteltu matka. Mieluusti puolitoista kertaa. Kalustona ryhmällä oli yksi maantiepyörä, yksi maastopyörä ja kaksi siltä väliltä.

”Suunnittelun suomenmestariksi” – voin hyvin nimittää Jannen. Paitsi, että Janne osasi lukea karttoja, niin hän ymmärsi mihin meidän muiden fyysiset ja henkiset rahkeet riittäisivät. Ennakkoon toki treenattiin yhdessä ja erikseen lenkeillä ja jonkin verran salilla.

Suunnitelman suurin muutos oli niinkin vaatimaton kuin yhden suunnitellun lepopäivän vaihtaminen kahteen lyhyeen, puolenpäivän ajoon. Tiukkapipoisuutta ei onneksi matkaan mahtunut, eikä yöpaikkojen tähtiä laskettu, eikä yöpaikkoja oltu varattu etukäteen.

Aikataulu oli kuitenkin kiinteä, sillä yksi meistä tuli heti ennakkoon varatulla paluulennolla takaisin Suomeen ja kolme jäi Italiaan viikon rantalomalle ja sitä varten oli pakettimatka ostettu etukäteen ja siitä jätettiin vain menomatka käyttämättä.

Kaksi lentävää lausetta – kestääkö vielä kauan (renkaanvaihto, pissaaminen jne) – kyllä Suomi on pannukakku – kuvaa pitkälle kuitenkin, että matkaa oltiin tekemässä tosissaan ja ajettiin tilanteiden ja olosuhteiden mukaan.

Autokokemukset eurooppalaisista kymmeniä kilometrejä hiivuttavista ylämäistä ei ihan anna todellista kuvaa millaista hiertämistä se on polkupyörällä. Pistää vilkuilemaan, josko jarrut olisi jotenkin hirttänyt kiinni. Tie näyttää tasaiselta mutta jalkatyötä on tehtävä tolkottomasti.

Autolla Saksan läpiajo kerryttää mittariin noin 900 kilometriä ja polkupyörällä reilu tonni.

Heti ensimmäisen päivän saldo oli 119 kilometriä keskinopeudella 18,3 kilometriä tunnissa. Travemünde - Lüneburg. Tavoitteenahan oli ajaa keskimäärin 110 kilometriä päivässä. Kotimaiset harjoitusajot antoivat viitteitä siitä, että keskinopeus olisi 20-21 kilometriä tunnissa, mutta ensimmäisen päivän kokemusten perusteella nopeutta on pudotettava ja ajettava hieman pidempää päivää. Ensimmäinen ajopäivä kun alkoi kahdella rengasrikolla, yhdellä harhaanajolla, runsaalla vesisaateella ja melkoisella vastatuulella.

Lisäksi saksalaiset pyörätiet ovatkin yllättäen melkoisen muhkuraisia erillisiä reittejä pitkin peltoja ja metsiä erillään valtaväylistä.

Jokainen mukana raahattu gramma on merkityksellinen. Itselläni oli selkäreppu, pieni satulalaukku ja toinen pieni laukku ohjaustangossa. Jokainen vaatekappale oli valittu punnituksen jälkeen ja reppu painoi tavaroineen 4,7 kg. Nyt jos pakkaisin, niin ottaisin esimerkiksi vain kolme sukkaa mukaan. Kaksi jalassa ja yksi pesussa. Taisi olla jo toinen päivä, kun Simo jätti painavat farkkunsa bussipysäkille.

Matkan kohokohdaksi tai paremminkin sanottuna korkeimmaksi kohdaksi muodostui Grossglocknerin kautta alppien ylitys. Se on polkupyörällä henkeä salpaava, silmiä hivelevä ja jalkoja puuduttava, silti niin monen unelma.

Tämän korkeammalta ei sitten maatie Euroopassa kuljekaan. Maantien korkein kohta on 2504 ja todella jyrkkää nousua riittää kaiken kaikkiaan 27 kilometriä. Sadepilvet peittivät maisemaa, ehkä onneksi. Muutaman serpentiinimutkan jälkeen olin varma, että pian tulee Pyhän Pietarin portti vastaan.

Kova tuuli ja kolmeen asteeseen laskenut lämpötila hyydyttää sopivasti menohaluja. Parhaimmillaan oli lunta kummallakin puolen tietä. Tällä osuudella katselimme kateellisena Jounin maastopyörävalintaa.

Ja sieltä korkealta sitten vain lasketellen Venetsiaan.

Rantalomallakin piti kaiken kukkuraksi hypätä vielä pyörän selkään ja käväistä Slovenian puolella kääntymässä. Tullimiehen kommentti jäi elävästi mieleen – polkupyörä ja Suomen passi – aika harvinainen yhdistelmä.

Matkailu avartaa ainakin tällainen, joka tehdään kaikilla aisteilla ja jokaisella solulla. Ja nyt vielä 20 vuoden jälkeenkin monia asioita palaa aidosti mieleen toisin kuin ne valmiit pakettimatkat turistinähtävyydestä toiseen joukon jatkona. Elämä on!