Missä menee palvelun ja työnkuvan raja

Perjantai 26.8.2016 klo 13.47 - Kauko Niemi

Ihmettelen usein, kun joku kehuu kaupan tai ravintolan tai jonkun muun palvelua hyväksi. Minulle ei oikein meinaa avautua, mikä on hyvää palvelua ja mikä kuuluu työnkuvaan.

Se, että myyjä hymyilee ja tietää missä mikäkin tavara on, kuuluu tehtävänkuvaan. Samoin se, että tietää tuotteen ominaisuuksista. Pannaako pakasteet pieneen pussiin, kuuluu ketjuohjauksen määrittämän teatterin vuorosanoin. Kysypä joskus kassalta miksi pakaste pitäisi laittaa pussiin. Vain harva osaa perustella.

Pitkä lista hyviä käytöstapoja, työhönsä perehtymistä, palvelujen tai tuotteiden osaaminen ovat työnkuvaan kuuluvia itsestään selvyyksiä. Harvoin niiden osaamisesta tunnen mitään mielihyvää. Kääntäen tietysti, jos kassalla on huono päivä ja tiuskii, eikä pysty käyttäytymään, niin sitten vaihdan kauppaa, jos ei kerta tehtävänkuvaa hallita.

Nykyisin nettikaupoissa nuo työnkuvan määrittämät asiat ovat varsin usein huonosti hoidettuja, kun ei ole kaikkia vaiheita osattu määrittää koodareille tai toteuttaa. Epätietoisuus on nettikaupan suurin ongelma asiakaskohtaamisessa ja palvelukonseptin, tehtävänkuvan toteuttamisessa.

Menisiköhän se tehtävänkuvan ja palvelun raja jotenkin siinä, että eteen tulee ennalta arvaamattomia, odottamattomia tilanteita, joista selvitään suuremmitta selittelyittä. Jos kaikki sujuu oletusarvoisesti, niin kuin etukäteen olen kuvitellut, ei siinä ole mitään erityisen hyvää palvelua. Tavanomaisuus ei pure.

Ainahan on sekin mahdollisuus, että suunnitellaan poikkeavia ylläreitä, jotka eivät maistu, eikä tunnu suunnitelluilta, eikä toistolta käsiohjekirjasta.

Selvennykseksi voin kertoa mikä minusta on palvelua, mikä teki minuun vaikutuksen. Ja jota nimitän hyväksi palveluksi.

Matkalla fillarilla Helsingistä Keminmaalle. Neljäs ajopäivä ja reilu 650 km takana saavun Oulun Cumulukseen, missä oli huonevaraukseni.

Kysyn vastaanottotiskin nuorehkolta naiselta. Missä teillä olisi lukittu varasto polkupyörälle? Parin kilon lukkoahan en mukana kantanut ja kaikki muukin 4,6 kilon verran tavaraa mahtui selkäreppuun.

Valitettavasti meillä ei ole mitään sellaista varastoa pyörälle?

No voinko viedä pyörän huoneeseeni?

Toki voitte, mutta teille on varattu niin pieni huone, ettei sinne oikein pyörää saa mahtumaan. Ihan hetki tarkistan. Tuolla on vapaana isompi kulmahuone, niin vaihdan teidät sinne (teitillely = minä ja "matkaseurani")

Aamulla tulin fillarin kanssa hissistä sisääntuloaulaan, niin sama nainen huikkasi vastaanottotiskin takaa – nukuitteko hyvin!

 

 

 

Koira ja fillaristi eivät mahdu samalle väylälle

Keskiviikko 2.11.2011 - Kauko Niemi

Viimeaikaiset kirjoittelut lehdissä ja nettipalstoilla ovat ryöpsähtäneet vauhtiin kahden onnettomuuden siivittämänä. Toisessa mopoilija ajoi koiran päälle kevyenliikenteen väylällä. Toisessa fillarikaveri sotkeentui pennun hihnaan niin pahasti, että rytäkässä pentu kuoli. Pyöräilijä poistui paikalta kommentoimalla vain että oho. Poliisi peräänkuulutti eilen tätä mikkeliläispyöräilijää.

Itse olen tavallaan kahden tulen välissä, sillä taidan olla vieläkin intohimoisempi pyöräilyihminen kuin koiraihminen. Ajan tuhansia kilometrejä vuodessa, eivätkä kehä kolmosen ja Suomen rajojen ulkopuoliset reitit ole jääneet tuntemattomiksi.

Yhtään koiraottelua ei ole kohdalleni sattunut (ja nyt koputan puuta) vaikka ajankin sekä maantie että maastopyörällä kaikenlaisia reittejä. Ja olen myös muutenkin   kevyenliikenteenväylien kuluttaja.

Kevyenliikenteenväylät ovat kieltämättä ongelmallisia, etenkin viimeisen lakimuutoksen myötä. Loogista olisi jos kaikessa noudattaisimme oikeanpuolesta liikennettä ja vasemmalta ohitse.

Näinhän ei laki määrää ja käytäntö on erityisen sekava. Väylä on oikeastaan vääränimi tuolle paikalle, jossa kuljetaan eteenpäin ja jossa liikkuu niin monenlaisia ihmisiä niin monenlaisin tarkoitusperin ja monenlaisilla välineillä monenlaista nopeutta. Parempi olisi kutsua vaikka joksikin siirtymäseka-alueeksi.

Tapaus koira kevyenliikenteenväylällä. Niitä koiran ulkoiluttajia on todella vaikea ymmärtää, joiden koira saa hölköttää flexissä väylän laidalta toiselle. Toki koiria lähellä olevana fillaristina osaan varoa ja hiljentää vauhtia sekä valita sopivan raon ohittamiseen. Entäs ne pyöräilijät, jotka eivät elämässään ole flexsistä kuulleetkaan. Saati eivät tiedosta, että koira voi täysin vapaasti hypätä eteen. Kun tiedän koiran arvaamattomuuden soitan myös varoitukseksi kelloa. Tosin siitä saa poikkeuksessa ainakin puolivihaisia mulkaisuja.

Niitä koiranulkoiluttajia ymmärrän, jotka kävelevät aina pientareen eikä ajoradan laidalla. Koiralle on pientareella aina enemmän hajuja. Ja koira on poikkeuksetta johdonmukaisemmin sillä samalla puolella.

Tapaukset sinällään ovat ne koirat, jotka reagoivat kaikkeen liikkuvaan, ja hyökkäävät fillaristia kohti. Vastaantulevasta koirasta voi ja ehtii jopa nähdä, etteivät kaikki opit ole menneet perille.

Hankalia ohitettavia ovat myös sunnuntaikävelyryhmät valloittaessaan laidasta laitaan koko väylä ja väistyvät jos väistyvät kuka minnekin. Ja mukana oleva koira väistää vasemmalle kun omistaja väistää oikealle.

En suinkaan ole puhtoinen pyöräilijä minäkään. Ajan kyllä aina mahdollisimman oikeaa laitaa. Rikon usein liikennesääntöjä ja ajan ajoväylällä autojen seassa. Etenkin silloin kun vauhti nousee autojen kanssa samalle tasolle. Tällä vauhdilla ei olisi koiranlukutaidoistakaan hyötyä kevyenliikenteenväylällä.

Sanotaan - kyllä sopu tilaa antaa – ja näinhän se on. Etenkin jos meillä tulkittaisiin soittokellon rooli sovunrakentajana eikä keskisormen korvikkeena. Jos meillä kevyenliikenteenväyliä pidettäisiin yleisinä eikä ”minun yksityis” –väylinä. Sekä koiranomistajat että pyöräilijät käyttäytyisivät niin, että luontokappaleena koira voi yllättää koska vaan ja miten vaan.

Pienillä lakimuutoksilla ja suurilla asennemuutoksilla väylille tulisi joustavuutta, tilaa ja loogisuutta.

ps.
eilisellä liki tunnin ajolenkillä nopeushuippu 42,9 km/tunnissa ja kohtasin 23 koiraa sulassa sovussa.