Siirryn seuraamaan tekoja en puheita

Tiistai 2.9.2025 klo 14.49 - Kauko Niemi

 
Päivänpolitiikka on nykyisin muutaman vuoden jakso, jossa näyttää olevan ainoaa tavoitteena on hinnalla millä tahansa oman puolueen ja itsensä pärjääminen seuraavissa valinnoissa. Eikä tällaisella teatterilla olen juurikaan mitään tekoa tavallisen ihmisen elämän ja hyvinvoinnin kanssa.

Hyvä ja luotettava elämä rakentuu kymmenien vuosien jaksoissa, eikä kuukauden kinaamisella ja räksyttämisellä. Parhaillaan kinataan jopa hallituksen sisällä mitä saa sanoa ja mitä ei. Puhuminen ja tekeminen ovat todellakin kaksi eri asiaa.

Enkä usko siihenkään, että nykyisellä hallituksella olisi yhteisymmärrys edustajien kielenkäytöstä. Siis sellainen ymmärrys mitä presidentti Stubb peräänkuuluttaa tänään.

Itse olen vuosikymmeniä äänestänyt kaikissa mahdollisissa vaaleissa, mutten koskaan puoluetta tai jotain suunsoittajaa, vaan valinnalla, että joku tärkeä asia etenisi ja toteutuisi. Neljä vuotta on lyhyt aika yhteiskunnan kehityksessä. Neljä vuotta on pitkä aika etenkin rääväsuisille, omaa etuaan ajaville kokemattomille nykypolitiikoille ja demokratian vastustajille.

Entinen työkaverini Terho Puustinen päivitti Facebook-syötteessään osuvasti ennen tätä sakeaa soppaa, että meiltä puuttuu valtioviisautta. Hallitukset eivät ole toimineet strategisesti 20 vuoteen, eivätkä pääministerit ole kyenneet luomaan innostavia visioita, jotka vahvistaisivat kansalaisten, yritysten ja omistajien luottamusta Suomen tulevaisuuteen.

Parhaillaan käytävä poliittinen näytelmä Orpon johdolla ei varmastikaan ole päättynyt. Kokoomuksen ja perussuomalaisten alamäki vain todistaa tämän blogini keskeistä viestiä – nyt ei ole varaa ryhtyä rehellisiin ja kauaskantoisiin tekoihin. Höpötetään ja näytellään vain politiikkaa.

Pahaa pelkään, että jos nyt olisi vaalit, niin jättäisin äänestämättä, vaikka tiedänkin tasan tarkkaan, että se on oikein huono ja toimimaton vaihtoehto.

ps - tämä taitaa olla eläni ensimmäinen jyrkkä poliittinen kannanotto - nyt ei pystynyt pidättelemään

Elämä ei ole näyttelemistä

Sunnuntai 5.5.2013 klo 1.07 - Kauko Niemi

Olen pitkään itsekseni analysoinut, miksi puheteatteri on ainoa taiteenlaji, josta en todellakaan pidä pätkääkään. Olen yrittänyt siedättää itseäni aika ajoin. Tosin kovin harvoin ja aina lopputulos on sama. En pidä, että ihmiset näyttelevät ja teatterissa on pelkkää näyttelemistä, luonnotonta huutamista ja luonnottomia puhetyylejä.

Tottakai tiedän, että joku taitava dramaturgi on määrännyt ihmiset huutamaan luonnottomalla tavalla. Ehkä jonakin päivänä joudun, pääsen teatteriin, jossa uppoudun sanomaan, enkä huomaa, että joku esittää jotakin.

En tykkää näyttelemisestä ihan normaalissakaan elämässä ja jokapäiväisessä kanssakäymisessä. Kahden päivän päästä, viranpuolesta tulevat kiitokset huikean innostuneen näyttelemisen ja ylenpalttisen kehumisen tuloksena ärsyttää suunnattomasti. Nykytyylin mukaan vastauspuhe voisi olla – kiitti vitusti.

Sen sijaan että olisi heti sanonut aivan normaalin spontaanisti, että toi oli hyvä juttu. Se olisi tehonnut tuhatkertaisesti verrattuna viranpuolesta kehuihin.

Aidon ja näyttelemisen erottaa hyvin helposti. Aito on aitoa ja näytteleminen ärsyttää kaikissa muodoissaan. Jatkuvasti moitteita saavat suomalaiset ovat aidoimpia sanoessaan vakavalla naamalla huomenta kuin amerikkalaisten hollywood-hymy jokaisessa käänteessä.

Lipevät sanat kukkapuskan kyydittämänä syntymäpäivänä – minä rakastan sinua jää varmasti toiseksi sille, että rakkauden tunnustuksen sanoo juuri silloin kun tuntuu hyvältä ja kun sitä vähiten odotetaan. Silloin sanominen perustuu rehellisyyteen ja aitouteen. Kaikki mikä elämässä on ennalta valmiiksi käsikirjoitettua on näyttelemistä ja se sopii vain teatteriin.

Provosoiduin lauantaiaamuna aivan suunnattomasti, kun luin mielenkiintoista artikkelia Pelican kuvaustekniikasta, joka on tulossa kännyköihin. Artikkeliin oli upotettu video valaisemaan tulevan tekniikan hienoja ominaisuuksia.

Mistä tehtaasta noita hymyjä oli ostettu. Tuon teennäisempää näyttelemistä ei hevin löydy. Toki videon pitää ja se voi herättää tunteita, mutta tehtaasta ostetut hymyt toimivat juuri päinvastoin. Provosoiduin niin, etten sitten loppujen lopuksi muistanut videon sisällöstä mitään.

Innokkaana valokuvaajana mietin aivosolut punaisena, millaisella kuvakerronnalla, visuaalisilla elementeillä voidaan kuvattavaa aihetta tukea ja korostaa, niin ettei se ole näyttelemistä. Henkilökuvissahan haaste on todella suuri. Samoin dokumentti ja uutiskuvissa.

Tein lauantaina asiasta innostuneena käytännön testin Facebookissa. Vaihdoin oman profiilikuvani.

Kuva on teknisesti varsin kehno. Silmälaseissa heijastumia. Valaistukseen ei kiinnitetty mitään huomiota. Kaverini vain räpsi kuvia kokeillessaan minun kameraa ja sen käyttösäätöjä.

Minulla ei ollut mielessäni mitään taka-ajatuksia, joita muka olisin yrittänyt näytellä katsojille. Minulla ei ollut tarvetta kammata tukkaani, enkä miettinyt ja jännittänyt näyttävätkö huuleni hyviltä. Näyttääkö toinen korva suuremmalta. Kuvaa ei ollut koskaan tarkoitus julkaista, mutta kun tuppaan säilyttämään kaikki kuvat.

Miksi sitten valitsin tämän kuvat testikappaleeksi. Siksi, että kuvan sanoma rakentuu ainoastaan aitoon ja rehelliseen katseeseen, jossa ei ole näyttelemisen häivääkään.

Yllättävän moni piti kuvasta, vaikka tuskin sitä syvällisesti edes analysoi tai mietti. Teknisesti huonokin kuva voi olla aito eikä aiheuta sisäistä ristiriitaa katsojassa

Kenenkään ei ole pakko synnyttää teatraalista hymyä, eikä muutenkaan näytellä elämää.