Kaiken minkä ihminen rakentaa, se on rikottavissaa

Lauantai 18.6.2022 klo 12.48 - Kauko Niemi

alaota_IMG_44492.jpg

 Porrassiivojalta Helsingissä varastettiin kolmasti ilmurikärryt, kunnes hän kiinnitti ihmisten tiedoksi, ettei niitä saa ottaa. Varkaudet loppuivat.

Pysähdyin miettimään laajan somekeskustelun jälkeen kuinka kummallista välistä vetäjien aikaa elämmekään. Ihminen ei oikeastaan ota omaehtoista vastuuta mistään tekemisistään – ainoastaan oma näkökulma ja oma hyöty ratkaisevat.

Onko aina ollut näin – ei ole. Onko sääntö-Suomi vuosien saatossa kasvattanut meidät siihen, että jos joku asia ei ole kielletty niin se on sallittu. Kuinkahan paljon menee turhaa aikaa ja rahaa uusien tuotteiden ja palvelujen kehittämisessä. Uusi toiminta syntynee helposti, mutta väärinkäytösten minimointi onkin jo oma kokonaisuutensa.

Somessa käytiin myös mielenkiintoista keskustelua luutalukoista ja kuinka sitä aikoinaan käytettiin. Luutalukon käyttö oli aikoinaan maaseudulla melko yleistä. Kun talo jäi tyhjäksi ulko-ovelle laitettiin merkiksi pönkä, joka yleisesti oli luuta tai harja.

Minäkin olin siinä onnellisessa tilanteessa, etteivät avaimet unohtuneet koskaan kotiin. Minulla ei vain ollut koskaan kodin avaimia. Taisihan lapsuudenkodissani olla pääovessa kuitenkin toimiva lukko, mutta hankalaahan se olisi ollut, jos jokaiselle olisi pitänyt monistaa avain. Siis käytössä oli luutalukko. Ilman luutaa joku oli kotona ja luuta ovella talo oli tyhjä. Ja siihen luotettiin.

Eikä se ollut suurikaan yllätys, joku koditon kiertolainen vaikkapa Kiiskisen Tauno oli nukkumassa aamulla tuvan lattialla. Tauno kutsuttiin aamukahville ja hän saattoi jäädä ruokapalkalla useammaksi päiväksi töihin ja jatkoi sen jälkeen matkaansa.

Tuota luottamusta ei ole nyt olemassa. Minun asunnon ovessa tietysti viimeistä huutoa oleva lukko ja samalla avaimella toimiva toinen eli turvalukko. Siis asunnon ja porrashuoneen välillä. Asunnossani on kaksi turvakameraa, joiden tulkintoja voin tarkistaa puhelimellani. Porraskäytävän ulko- ja pihaovet ovat aina lukittuina samoin kun sisäpihalle johtavan porttikongin portti.

Näin ovat siis turvallisuusnormit ja käytännöt muuttuneet muutamassa vuosikymmenessä. Veikkaan kuitenkin, että perustietämys siitä, ettei toisen omaisuutta saa ottaa omaan käyttöön ei ole juurikaan muuttunut vaan muutos on tapahtunut vastuunkantokyvyssämme.

Parhaillaan jumissa on ajokorttilaki, joka sallisi ajokortin 17-vuotiaille. Nuorison vastuunottokyky näyttäisi olevan kuitenkin melko huono ja nyt halutaan saada lisää tietoa 17-vuotiaiden onnettomuusalttiudesta, ennen kuin asia etenee. Näyttää myös siltä. että vastuu kortista ja sen käytöstä siirtyisi Traficomilta perheille. Siirto olisi erittäin suositeltavaa.

Siitäkin nuorison vastuullisuus on kovin kaukana, kun jengi kadulla hyökkää kimppuun ja varastaa toiselta jonkin kovasti halutun merkkivaatteen.

Vastuullisuus on pelkkää sanahelinää esimerkiksi yritysten viestinnässä. Se kasvattaa meidät myös siihen, ettei sitä vastuuta tarvitse niin kovin tarkkaan tulkita, saati miettiä. Kyllähän se sitten lakituvassa nähdään, kuka on syyllinen - tuskin ainakaan minä. Tai jos olen, on lakia tulkittu väärin.

Lain mukaan minä olen vastuussa omasta terveydestäni ja hyvinvoinnistani. Ei minun tarvitse napsia lääkärin määräämiä statiineja tai muitakaan pillereitä. Siis niitä, joita lääkäri on käypähoitosuosituksen perusteella luulon ja tiiedon ristiriidassa reseptiin kirjoittanut.

Kuinka moni oikeesti on ottanut vastuun hyvinvoinnistaan liikkumalla, oikealla ravinnolla ja hyvillä unilla ja palautumisella – siis lääkkettömällä elämällä - aniharva kunhan vain seurataan muotidieettejä, lääketehtaiden maksettuja tutkimuksia ja sorrutaan ruokateollisuuden synnyttämään riippuvuuteen.

Vastuun ja luottamuksen kasvattaminen ei ole yhden yön juttuja. 50-60 vuodessa luutalukko on vaihtunut moninkertaiseen huipputekniseen lukitukseen. Jos ei asiaan kiinnitetä huomiota perheissä varhaiskasvatuksessa, kouluissa tilanne vain pahenee ja vastuuttomuus tulee kasvamaan hankaliin mittasuhteisiin.

Hyvän parisuhteen tunnistaa kahdesta asiasta: tavasta olla vuorovaikutuksessa ja tavasta riidellä. Näin tiivistää psykoterapeutti Niina Niemeläinen.

– Parisuhde on kuin yhteisyritys, jossa katsotaan samaan suuntaan, mutta kuitenkin muistetaan, että meistä jokainen voi olla vastuussa vain itsestämme ja omista tekemisistämme. Emme voi muuttaa toista.

Näistä ajatuksista ja itsestään on kunkin hyvä aloittaa, äläkä missään tapauksessa odota ministeriöiden piperrettyjä määrityksiä vastuullisuudesta, joita sitten Valvira vahtii.

Tämän blogin äänimersio on kuultavissa Finnradio.fm sivulla 19.6.2022 alkaen

 

 Lisää aiheesta:

New Yorkin sydän on rikki

Vihapuheen salliminen on tien alku – sen päässä odottaa väkivalta

Nainen vedätti 700 000 eroa yhteiskunnalta

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Finnradio.fm, vastuullisuus, luutalukko, ajolorttilaki, terveys, hyvinvointi, riippuvuus, parisuhde,

Vastuullisuudella vatulointia

Sunnuntai 15.9.2019 klo 11.43 - Kauko Niemi

Tunsin itseni vastuulliseksi viime viikolla. Käytin heinä-elokuun vaihteessa majoitusta Ähtärissä. Poikkeuksellisesti lasku luvattiin lähettää jälkikäteen sähköpostilla. Majoituksessa kun ei ollut vastaanottoa. Avain oli koodin takana.

Laskua ei kuitenkaan kuulunut, niin soitin nyt puolentoista kuukauden kuluttua ja kyselin laskua. Majoittaja oli kirjoittanut sähköpostiosoitteeni väärin. Asia selvisi, lasku on maksettu ja lisäbonuksena vastaanotin kiitokset rehellisyydestä, siis vastuullisuudestani. Ainakin omasta mielestäni.

Vastuullisuus tulee vastaan joka käänteessä. Mitä se sitten oikein tarkoittaakaan, kun yritys tai ihminen viestii vastuullisuudesta. Yritys on vastuullinen jossakin asiassa ja sama yritys on toisessa asiassa vastuuton. Tai sitten kuten Jokipiin Pellava, joka ei ole koskaan käyttänyt tuotannossaan kemikaaleja, vaan ollut vesihöyryn varassa vuodesta 1920 lähtien. Juuri pyörineen Habitare-messujen teemana oli vastuullisuus. Vaikkapa huonekaluja, joissa ei käytetä liimaa.

Ylen kolumnissa Pekka Seppänen ihmettelee osuvasti samaa asiaa. Jos vastuullisuus on yhteiskunnassa tärkeää, yhteiskunnan pitäisi määritellä mitä vastuullisuus on. Yhteiskunnan tulisi siinä tapauksessa myös laatia pelisäännöt ja valvoa niiden noudattamista. Itsesääntely on kaunis ajatus, mutta ehkä silti on parempi, että kukaan ei ole tuomari omassa asiassaan.

Keskustelin viime viikolla sijoitustustoiminnan vastuullisuudesta Elite Alfred Bergin toimitusjohtaja Daniel Pasternackin kanssa. Sijoittamisen näkökulmasta tuntuu tuon keskustelun jälkeen huomattavasti järkevämmältä ohjata rahoja yritykseen, joka kehittää vaikkapa aurinkoenergiaa, kuin ostaa puhdasta omaatuntoa jollain lentopäästöjen korvauksilla tai vastaavilla.

Pasternackin arvion mukaan tällä hetkellä vielä vähemmistönä oleva vastuullisuus sijoittamisessa nousee merkittävään rooliin nopeammin kuin osaamme arvioidakaan. Eli rahoja kanavoidaan ainakin sijoittajan omasta mielestä hyvän edistämiseen mieluummin kuin maksellaan oman tunnon tuskissa jotain tilapäisiä kertamaksuja.

Vastuullisuuden määrittäminen sijoittamisessa on tietysti jokaisen sijoittajan arvopohjaan sidottu. Omakohtainen tilanne olkoon tässäkin esimerkkinä, koska haluan päästä eroon Kemiran muutamista osakkeista. Luonnon ja luomun ystävänä en todellakaan halua olla mukana lannoiteteollisuudessa, enkä muutenkaan edistää kemianteollisuutta.

Meistä jokainen on sijoittaja.  Halusimme tai emme, olemme kaikki sijoittajia. Oma asunto on sijoitus. Eläkkeemme maksetaan sijoitustuotoilla. Pankki sijoittaa tilillä olevat varamme uudelleen. Töiden vähentäminen on sijoittamista vapaa-aikaan. Huoli omasta tulevaisuudesta, mutta myös maapallosta voi olla motiivi aloittaa vastuullinen osakesijoittaminen. Näin lohdullisesti todetaan sijoittaja.fi sivulla.

Kuinka moni asunnonostaja miettii elämänsä suurinta sijoitusta, rakennusyhtiön vastuullisuuden näkökulmasta. Rakentamisen laatuongelmat ovat jokapäiväisiä. Onneksi ei vielä kovin usein asunnon rakentaminen jää kokonaan kesken ja ostaja menettäisi rahojaan.

Itselläni on tällä hetkellä kaksi rakennusyhtiötä sulkulistalla, joiden asuntojen ostoja pidän liian suurena riskinä. Yritysten toiminta ja kytkökset eivät ole minun kriteereiden mukaan vastuullisia.

Otetaanpa tähän ajatusleikki vastuullisuudesta, siitä kuinka suomalaiset ihmiset lihovat ja sairastuvat enemmän ja enemmän. Toimivatko silloin elintarviketeollisuus ja kauppa tässä asiassa vastuullisesti, kun yrittävät myydä vain mahdollisimman paljon epäterveellistä ja lihottavaa ruokaa?

Jos yksittäisen ihmisen pitäisi valita sijoituskohteeksi tässä tilanteessa vastuullisesti toimiva kauppaketju, niin sen kassoilla ei olisi makeisia. Sen päivittäisissä tarjouksissa ei olisi huikeita houkutuksia sokeroiduilla virvoitusjuomilla. Vaan parhaille myyntipaikoille olisi sijoitettu tutkitusti terveellisiä tuotteita. Se olisi kaupan vastuullisuuden suunta.

Toki lihavuusongelman poistamista ei tulisi sälyttää kokonaan ruokateollisuuden ja kaupan vastuulle. Yhteiskunnan lainsäädännöllisiin toimenpiteisiin voisi kuulua vaikkapa huomattavan reilu, koukuttavan lisätyn sokerin verotus.

Seurauksena suomalaisissa kodeissa heitetään sekä vastuullista että vastuutonta ruokaa roskiin 120–160 miljoonaa kiloa vuodessa. Tämä selvisi viime viikon hävikkiviikon raporteissa.

Se tarkoittaa jokaista suomalaista kohti 20–25 kiloa vuodessa. Roskiin päätyvän ruuan päästöt vastaavat noin 100 000 keskivertohenkilöauton vuosittaisia hiilidioksidipäästöjä.

Vastuullisuus ei ole koskaan yksittäinen teko silloin tällöin, vaan sen pitää olla luotettavasti läsnä kaikessa.

Tämä on kuultavissa ääniversiona www.finnradio.fm nettiradiossa ma 16.9.2019 alkaen ma ja ke klo 08:00 sekä to ja pe klo 14:00 (paikallista, Espanjan aikaa)

 

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Finnradio, vastuullisuus, Jokipiin Pellava, Yle, Pekka Seppänen, Daniel Pasternack, Elite Alfred Berg, Ähtäri, ruokahävikki