Kaikki koirakouluun

Lauantai 31.3.2018 klo 10:37 - Kauko Niemi

Hän joka on yhtäkään koiraa kouluttanut, tietää että koiralle pitää antaa palaute välittömästi. Et voi mennä kolmen vuoden kuluttua torumaan, että tänään et saa herkkua, kun söit minun rakkaan sandaalin eteisen nurkassa. Ei tehoa!

Näinhän se on ihmisten kohdallakin. Ihminen ymmärtää huomattavasti paremmin, jos saa palautteen heti. Ja se palaute ei pidä olla henkilöön kohdistuva – kun sinä olet kuulemma aika vittumoinen kaveri, niin voisitko nyt pitää turpasi kiinni. Vaan oletko nyt aivan varma ja mihin perustuu, että tässä tapauksessa päästäisiin parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen näillä metodeilla.

Sama koskee kiitosta niin koiralla kuin ihmisellä. Jos kiität koiraa puolen vuoden kuluttua rotuyhdistyksen vuosikokouksessa, ei koira tiedä miksi hän saa juuri nyt nakkeja. Eikä yksikään sankarikoira osaa yhdistää joulukuussa messukeskuksen lavalla sitä tunnetta, kun haistoi ja löysi naapurin mummon paleltuneena metsästä. No toki sankariudessa kunnia kuuluu aina myös koiraohjaajalle.

Muodolliset kiitokset firman pikkujouluissa tai vuosijuhlissa ovat myös kovin väljähtyneitä. Monissa tapauksessa kiitettävä on jo ehtinyt töpeksiä välillä, joka sekin kuuluu jokaisen kehittyvän ihmisen elämään ja etenkin työelämään. Virheiden kautta kun oppii eniten.

En todellakaan aliarvio tätä kulttuurin puhdistusta, minkä #metoo on käynnistänyt. Pitää myös muistaa, että moni syytetty on ehkä tehnyt jotain hyvääkin ennen pahantekoa tai sen jälkeen. Toki joukkoomme mahtuu aina muutama psykopaatti. Asioista pitää keskustella heti, eikä vuosikymmenten jälkeen, kun ei edes varmuudella muisteta mitä tapahtui ja miten tapahtui. Aika ja ajanhenkikin on ehtinyt tällä välin muuttua.

Tässähän on nyt käsillä kaksi kulttuurillista perusongelmaa. Ei osata eikä kyetä keskustelemaan asioista menemättä henkilökohtaisuuksiin. Toiseksi pahaa pelkään, että nyt synnytetään nopeassa tahdissa myös kulttuuria missä ihmiset kyttäävät toisiaan ja paljastavat toisiaan ja pahimmassa tapauksessa kostavat menneitä ilman faktoja. Itä-Saksan kulttuurissahan jokaisella henkilöllä oli kolme ilmiantajaa.

Meistä jokainen tekee hyvää ja jokainen tekee pahaa, jokainen onnistuu jossain ja epäonnistuu toisessa. Ihminen tarvitsee kehittyäkseen epäonnistumisia tekemisissään, jotka eivät tarkoita, että hän olisi ihmisenä epäonnistunut. Todennäköisesti entistä vahvempi, sillä ehdolla, että on ottanut opikseen.

Huolestuttavaa on, niin kuin monissa media jutuissa on jo todettukin, että samaan aikaan syyllistetään, tutkitaan ja tuomitaan. Kyse ei ole enää mielipiteestä, kun tähän ketjuun osallistuu tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä. Jätetään elinkautinen merkki ihmiseen.

Karjalatalon Evakkoäiti-patsaan kiista kärjistyy Helsingin Käpylässä. Patsaan tekijä kuvanveistäjä Juhani Honkanen vaatii tekijänoikeuksiinsa vedoten elokuvaohjaaja Lauri Törhösen mietelausetta takaisin näkyviin patsaan jalustassa.

Veistoksen tilaaja Karjalan Liitto peitti Törhösen mietelauseen erillisellä laatalla helmikuun lopulla.

Metoo innoittamina ja ilman seksuaalista häirintää hätkähdyttävin seuraus tulee Ruotsista, missä huonon johtamisen painostuksesta eronnut teatterinjohtaja teki itsemurhan.

On tärkeä pohtia, onko julkisesta keskustelusta muodostumassa jonkinlainen kansantribunaali eli kansan tuomioistuin, kuten Pekka Aula omassa anteeksiantoa koskevassa jutussaan toteaa. 

Mitäs jos keskusteltaisiin asioista heti. Nimenomaan asioista, eikä siitä oletko sinä ylipäätään aina väärässä tai oikeassa. Annetaan tilaa ja kunnioitetaan erilaisia ajatuksia se avartaa ja puhkoo omia kupliamme, joissa niin helposti viihdymme.

Vähin mitä voi toivoa ja pyytää, ettei myöskään kasvateta ja hyväksytä ilmiantamisen juorukulttuuria. Jokainen kantakoon vastuun itsestään.

Tämä on kuultavissa myös podcastina maanantain 2.4.2018  klo 21:30 Finnradion kavavalla

 

Lue myös

https://yle.fi/uutiset/3-10130716

https://www.suurkeuruu.fi/puheenvuoro/kolumni-ohjeita-anteeksipyytajalle-200835940

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005617401.html?ref=rss

 

 

 

 

 

 

 

Huijaaminen osa yrityskulttuuria

Lauantai 30.1.2016 klo 22:04 - Kauko Niemi

Tuore ruotsalainen Hunger-lehti valitsi Valion maitotempun vuoden ruokahuijaukseksi. Hunger-lehti paljasti, että Valio myy täsmälleen samaa laktoositonta kefiiriä ja jogurttia eri pakkauksissa eri hinnoin. Asiakkaat ovat maksaneet noin 70 senttiä enemmän tuotteista, jotka on merkitty laktoosittomiksi.

Volkkarin tietoisesti tehdyt päästöhuijaukset ovat asettaneet kyseisen yrityksen uudelleenarvioinnin kohteeksi.

Kummankin yrityksen kohdalla olen ryhtynyt miettimään oman kokemuksen kautta, että huijauksen täytyy kuulua näiden kahden yrityksen kulttuuriin. Huijaaminen on sisäisesti, hiljaisesti hyväksyttyä – periaatteena keinolla millä hyvänsä. Ja kun sitä ei koskaan ole kunnolla kitketty pois, niin se jatkuu ja jatkuu ja muodostuu toimintatavaksi, yrityskulttuuriksi.

Olen ostanut tai valinnut käyttööni reilusti toistakymmentä autoa. Autonostajana olen ehdottomasti enemmän kokeileva kuin merkki- tai malliuskollinen. Koskaan ei ole ollut kahta kertaa peräkkäin samaa merkkiä tai mallia.

Lähes joka kerta valinnoissa on ollut myös Volkswagen. En ole jostain syystä uskonut niitä tuttavien puheita teknisistä ongelmista ja kuinka Volkkari ei ota vastuuta vaikkapa reilun tuhat euroa maksavan jakohihnan vaihdosta alle 60 000 kilometrin jälkeen.

Omissa hankintavertailuissani tuli aina pettynyt olo. Lähtöhinta oli kutakuinkin kohillaan, mutta kun ryhtyi vertaamaan mitä sillä hinnalla todellisuudessa saa, olisi Volkkarille pitänyt maksaa tuhansia euroja lisää saadakseen samat ominaisuudet kuin muilla vakiona.

Valio on lajissaan vielä monin verroin härskimpi. Etenkin kun tuotteiden muokkauksissa on aina kyse ihmisten terveydestä. Ja vaikka kuinka rimaa hipoen vältetään väärät terveysväittämät. Väärien mielikuvien rakentaminen terveysvaikutuksista ja ravintoaineiden aitoudesta, kuten nyt Ruotsissa, ovat anteeksiantamatonta huijausta.

Itse olen toimittajana muutamaan kertaan tehnyt juttua Valiosta ja jokaisen jutun julkaisun jälkeen olen saanut vääntää kättä. En vääristä faktoista vaan siitä, ettei juttu vastannut Valion markkinaviestin henkeä.

Moni muistaa sen metelin jonka Valio nosti kun Arla saapui Suomeen. Kotimaisen puhtaiden maitotuotteiden asema oli uhattuna. Kuitenkin Valio toi itse samaan aikaan maitoa Virosta.

Itse henkilökohtaisesti en ole kovin herkkä boikotoimaan mitään. Ja boikottilistani on melko lyhyt. Siellä on tällä hetkellä yksi nimi ja se on Valio. Ja luulen, että seuraavassa autonvaihtotilanteessa lisään listalle toisenkin nimen. Virheitä pitää tehdä ja erityisesti sietää, jotta tapahtuisi kehitystä. Vahinkojakin sattuu, mutta tietoista huijaamista en siedä.

 

 

Joustavuutta vai jääräpäisyyttä

Sunnuntai 20.12.2015 klo 12:36 - Kauko Niemi

Poliittisen kulttuurin ja työtapojen muutos tuottaa hankaluuksia. Sipilän työtavat kohtaavat vastarintaa ja aiheuttavat melkoista hämminkiä poliittisessa kentässä.

Asia mikä on aivan varma nykymaailmassa ei voi tehdä kiveen hakattuja suunnitelmia neljäksi vuodeksi kerrallaan. Siinä ajassa maailman meno on muuttunut niin moneen kertaan, että ollaan auttamattomasti pudottu kyydistä. Tämä on hyvin selkeästi nähtävissä nyt.

Erityisen selkeästi putoaminen konkretisoitui edellisen hallituksen aikana, joka teki hyvin yksityiskohtaisen ohjelman ja piti siitä kiinni kynsin hampain. Se näytti poliittisesti topakalta, näinhän tehtiin Kekkosen aikanakin, mutta maailma muuttui tuona aikana moneen kertaan ja Suomi jäkätti paikallaan.

Muutokset eivät ole politiikassa hyväksyttäviä, koska leimaudutaan takinkääntäjiksi. Ehkä paras vaalilupaus olisikin luvata muuttua nopeammin kuin muu maailma. Pääsääntöisesti kaikkia asiat luvataan tehdä eri tavalla kuin aikaisemmin ja nokkelammin sekä tehokkaammin kuin yksikään muu valtio tällä planeetalla.

Juha Sipilä on kyllä melko selkeästi ilmoittanut, että suunnitelmia muutetaan, jos ja kun parempia vaihtoehtoja ehdotetaan tilalle. Tämä on kyllä viisautta ja peräisin yritysmaailmasta, mutta ei näköjään sovi poliittiseen kenttään ainakaan vielä.

Opetus, jota amerikkalaiset esimieheni opettivat jo 80-luvun alussa. On parempi tehdä ja kokeilla kymmentä asiaa, vaikka niistä kahdeksan epäonnistuisi. Silti tuloksena on kaksi onnistumista – puolen enemmän kuin vatvoa yhtä asiaa loputtomiin, niin että se varmasti on oikein.

Politiikassa tosin asiat ovat vaikutukseltaan kovin monimutkaisia tai ainakin ne on nyt sellaisiksi tehty ennen normien purkuja. Muutosten valmistelut näyttäisivät tällä hetkellä ontuvan jonkin verran. Aina ei tiedetä, mitä kaikkea todella seuraa, paitsi hallituksen pisteiden laskua, niin kuin tämän päiväinen Helsingin Sanomien selvitys osoittaa.

Tilanne ei voi jatkua neljää vuotta kerrallaan muuttumattomana. Toisaalta se ei voi jatkua niinkään, että lonkalta heitetään ilmaan asioita niin kauan kuin suomalaiset eivät osaa minkään idean pohjalta jatkojalostaa asioita, vaan ainoa osaamistaso on ampua kaikki liikkuva alas.

Tietoinen ja suunniteltu epärehellisyys näyttää olevan Volkkarin kulttuuri

Maanantai 9.11.2015 klo 10:20 - Kauko Niemi

Virheitä sattuu ja pitääkin sattua, jos ja kun paljon tehdään asioita. Mutta kun virheet kirjataan epärehellisyyden piikkiin, niin se on anteeksiantamatonta.

Volkswagen-konsernin yrityskulttuuri näyttääkin olevan epärehellisyys. Kusetetaan kaikessa ja tietoisesti tehden. Nyt ei ole millään lailla kyse vahingoista tai yksittäisten ihmisten arviointikyvyn puutteesta.

Tällaisella yrityskulttuurilla tehtyihin tuotteisiin on enää vaikea luottaa, kun alkaa epäillä kaikkea. Volkkarin tapauksessa on ollut tavallaan takuumiehenä saksalaisuus. Laatu, tarkkuus, täsmällisyys jne.

Jos ja kun vastaavia kusetuksia löytyisi italialaisista autoista, niin suhtautuminen olisi jonkin verran väljempää. Tiedämmehän, ettei Italiassa mikään toimi, mutta kaikki järjestyy.

Tällainen toistuvien tapahtumien paljastuminen muuttaa ihmismieltä mielenkiintoisella tavalla ja suhtautumista yritykseen.

Itse olen ostanut tai valinnut elämäni aikana ainakin 15 kertaa auton. Kertaakaan en ole ostanut samaa merkkiä ja mallia kahta kertaa peräkkäin. Jotenkin olen vaihtelunhaluinen, avoin kaikelle uudelle.

Volkkari on varmaan ollut lähes joka kerta aloituslistalla. Joka kerta se on kuitenkin karsiutunut pois samasta syystä. Hinnoittelun takia.

Volkkari pärjää hyvin lähtöhinnalla, mutta kun listataan kaikki halutut ominaisuudet, niin yllättäen sen hinta nouseekin omaan luokkaansa saman kokoisiin kilpailijoihin verrattuna.

Nyt kun lueskelee näitä huijaustarinoita, niin tämäkin kokemus kääntyy huijauksen piikkiin. Ollaan muka samassa hintaluokassa kilpailijoiden kanssa ja sitten ei kuitenkaan olla. Hintamielikuvahuijausta.

Ilman tämän päivän volkkaritarinoita kyse olisi ollut vain hinnoittelusta, johon on suhtauduttava poikkeuksellisen tarkkaavaisesti.

 

 

 

Työ tekijäänsä opettaa

Keskiviikko 20.5.2015 klo 22:09 - Kauko Niemi

Yleensä en menneitä haikaile, mutta kun näitä työelämän muutoksia joka päivä seuraa, niin jotenkin tulee mieleen mitkä asiat ovat työelämässä opettaneet eniten.

Perusvireen loi luonnollisesti maatalon ympäristö ja sen askareet. Töitä tehtiin silloin kun töiden aika oli. Luonto kun ei odottanut, eikä ihmetellyt, josko sulla olisi nyt inspiraatio päällä. Yhtenä kesänä sain palkkaa sokerijuurikkaan harventamisesta. Oliskohan ollut pennin metri. Se oli tavallaan kiertotie siihen, että sain ensimmäisen oman polkupyöräni.

Seuraava maksullinen aherrus oli koulun viimeisenä kesänä. Sain mennä kesätöihin enkä pellolle. Kodinkonekaupan takapihalla asensin noin 400 autoradiota paikoilleen säiden armoilla. Hienoa hommaa kun sai tutustua arvokkaisiin autoihin ja hienoihin radioihin, joihin minulla ei koskaan olisi ollut varaa.

Ensimmäinen vakituinen työpaikkani opetti minulle varmasti kaikkein eniten työelämästä. Tehtävänäni oli virittää tietyömaiden varoitusvilkkuja. Pitihän niiden palaa ja olla sammuksissa tietyn ajan. Lopputestaus ja sitten pakettiin.

Ensimmäisellä työviikolla sain nootin. Tietenkin tein homman loppuun ja vilkun pakettiin ja sitten kahvitunnille. ”Lähetystö tuli kuitenkin ilmoittamaan, että kahvitunti alkaa tasan kello 14:00 oli työtilanne mikä tahansa, niin meisseli putoaa kädestä. Ja käsienpesuaika alkaa 15:55, eli jonottaminen kellokortille ja heti 16:00 ulos.

Jonkun ajan kuluttua jouduin saman yrityksen komennukselle Kemiöön rakentamaan Suomen ensimmäistä koenavettaa, missä lehmien parret erotettiin sähköpaimenilla. Noottia tuli tästäkin, kun matkustin Kemiöön yrityksen teknisen johtajan kanssa. Olin alkanut veljeilemään herrojen kanssa.

Siinä vaiheessa kun samassa huoneessa oleva vanhempi mies kertoi, ettei anna rahaa pojalleen koulua varten, koska hänestä tulisi herra, tunsin oloni niin vaivautuneeksi ja hankin seuraavan työpaikan. Kahdeksan kuukautta teki selväksi nokkimisjärjestykset, joihin en todellakaan soveltuisi.

Vaikka olinkin muutaman radion sukulaisille rakentanut ja ihan väritelkkarinkin väsännyt, niin alkoi tuntua, etteivät ”kolvihommat” kuitenkaan kiinnosta riittävästi.

Olin suomalaisittain toimivassa amerikkalaisessa yrityksessä. Kulttuuri antoi kuitenkin vapauksia yrittää ja kehittää. Pian huomasin menneen kuusi vuotta joka ikinen ilta opiskelemassa markkinointia ja viestintää. Ja siirtyneeni tekniseltä puolelta viestintään.

Seuraava amerikkalaisorganisaatio olikin täydellinen vastakohta ensimmäiselle työpaikalleni. Ylityöt kuuluivat luontaisetuihin. Seurattiin pääsääntöisesti vain sovittuja tavoitteita ja niiden toteutumista. Välillä viikossa oli liki 80 tuntia välillä varmaan alle 30 tuntia. Kehitys ja arviointikeskusteluissa kahdesti vuodessa tuli kehut tai tuomio. Kuitenkin ymmärrettävässä ja perustellussa muodossa, eikä mielipiteellisinä ilmaisuna pärstäkertoimen mukaan.

Se oli reilua ja kertaakaan en pyytänyt palkankorotusta, vaikka niitä tulikin 5,5 vuoden aikana seitsemän kertaa. Tuolloin en ymmärtänyt mitään yleiskorotuksista tai yleisistä työehtosopimuksista.

Työn sisältö on kuitenkin se, joka ratkaisee. Oma luovuus, ideointi ja niiden toteutus riittävällä vapaudella ajoi seuraavaan työpaikkaan huomattavasti pienemmällä palkalla. Oma into ja halu toteuttaa jotain uutta johti siihen, että olin saman organisaation palveluksessa viidessä eri tehtävässä, keskimäärin vajaa viisi vuotta kussakin. Kaikki tehtävämuutokset olivat täydellisiä muutoksia, ei mitään tittelimuutoksia joissa hommat jatkuvat entisellään ja sininen kynä vaihtui vihreään kynään.

Uskon että jokainen näistä vaiheista on opettanut tekijäänsä melkoisesti, vaikkei sitä ihan joka päivä arkisessa aherruksessa huomannutkaan. Voiton vei vastuullinen vapaus ja uteliaisuus uuden oppimiseen.

Meitä opetetaan uusavuttomiksi kasakoiksi

Torstai 27.11.2014 klo 13:02 - Kauko Niemi

Suomalaiset ovat 30 – 50 vuoden kuluttua uusavuttomia kasakoita. Ainoa tarpeellinen ajatus päässämme on kuinka kierretään byrokratian millin tarkkoja määräyksiä ja vedetään välistä.

Jokaisesta asiasta löytyy laki ja sitä tulkitaan monella eri tavalla. Ihmisen ei tarvitse omilla pienillä aivoillaan miettiä mitään, puntaroida mitään kuinka arvottaa asioita ja asettaa niitä hyvän, pahan, hyväksyttävän kehyksiin.

Meillä on erinomainen tulevaisuudenkuva tuossa naapurissa, missä omat mielipiteet, ajattelu ja tekeminen ovat historian saatossa olleet kiellettyä ja on seurattu yhtä totuutta. Se on kulttuuri, johon meitä nyt saatellaan vaivihkaa.

Meistä tulee uusavuttomia, kun oma tulkinta on rajattu minimiin. Meistä tulee niitä presidentti Niinistön mainitsemia kasakoita, jotka vetävät välistä, ottavat sen mikä on huonosti kiinni.

Byrokratia näyttää lyhyellä tähtäimellä suurelta ja hienolta ahkeroinnilta. Kiirettä pitää kun pitää niin ja niin monta lakia säätää. Kiirettä pitää virkamiesportaassa, kun pitää pilkkuja vahtia. Halvemmalla päästäisiin, kun kopioitaisiin Itä-Saksan malli, jossa kaikki vahtivat kaikkia, niin ei tarvittaisi näin suurta virkamiesarmeijaa.

Onko kukaan arvioinut sitä kulttuurillista muutosta vuosien saatossa, mikä tapahtuu tällä tiellä, kun ihmisten oma vastuu ja vapaus ulkoistetaan hallinnolle. Voisiko joku selvittää vaikka vuodesta 1930 lähtien kuinka monta lakia vuosittain Suomeen on säädetty.

Omasta lapsuudestani en muista enkä tiedosta yhtään lakia, jolla olisi leikkejäni määritelty mikä on turvallista ja mikä ei. Silti olen edelleen hengissä.

Minulle opetettiin tai ainakin opin kaksi asiaa, jotka ovat voimakkaasti elämääni ohjanneet – älä tee pahaa ja älä valehtele. Sitten käytännön tilanteissa olen kulloisenkin tapauksen kohdalla oman ajattelun kautta joutunut päättelemään pahantekemisen ja valehtelun rajat ja joutunut ottamaan vastuun tekemisistäni.

Kiitos Hesari ennakkojutusta - saa tehdä useamminkin

Sunnuntai 11.11.2012 klo 10:10 - Kauko Niemi

Kulttuurin suurkuluttajana,osin jopa tuottajana pysähdyin jo ties monennenko kerran pohtimaan median kulttuuripalveluja. Sysäyksen tähän purkaukseen antoi Hesarin laaja ennakkojuttu Berliinin Filharmonikkojen ja Sr Simon Rattlen vierailusta Helsingin Musiikkitaloon ensi lauantaina.

Juttu sinänsä oli mielenkiintoinen ja vielä mielenkiintoisemmaksi se olisi tullut, jos olisi lippu tuohon tilaisuuteen. Hyödyllistä taustatietoa mitä tuleman pitää.

Arvatenkin ensi lauantain jälkeen Hesari kirjoittaa täysin hyödytöntä arviota siitä kuinka orkesteri soitti ja kuinka Sr Simon puikkoansa heilutti. Konsertti tuli ja meni, kuulijat kokivat tilaisuuden kukin omalla tavallaan, eikä vastaavaa tilaisuutta enää koskaan tule. Olihan se elävä konsertti.

Olen ollut konsertissa, missä hikikarpalot ilmestyivät otsaan aivan kuin olisin syönyt currya. Olen ollut lukuisia kertoja konsertissa ja jopa itse lavalla, jolloin iho on kananlihalla. Ne ovat hetkiä, jolloin jokin muljahtaa sisälläni musiikin voimasta.

Tällaisen kokemuksen jälkeen en koe mitenkään hyödylliseksi tietää yhden ainoa henkilön henkilökohtaista mielipidettä siitä, että jokin pieni nyanssi ei syttynyt sataprosenttisesti.

Olen ollut myös konsertissa, missä minäkin erotan, etteivät kaikki nyanssit olleet kohdallaan, mutta silti kananlihalla. Se on se vetovoima, miksi menen uudelleen, enkä sen takia, että joku mediakriitikko jälkiviisastelee ja osoittaa omaa erinomaisuuttaan.

Lukisin mielelläni ennakkoon mistä lähtökohdista kukakin ponnistaa, eikä silloin tarvitse olla maailman nimi. Helsingissäkin tapahtuu paljon hienoja esityksiä, jotka eivät koskaan pääse edes tyrkylle.

Meillä ei ole oikeastaan ole yhtään hyvää tapahtumapalvelua. Suuret tapahtumat pääsevät pramille ja pienemmille ei hevin sijaa löydy. Tasapuolisimmin tapahtumia tarjoaa Kirkko & Kaupunki –lehden tapahtumakalenteri. Mutta se perustuukin kirkkojen varausjärjestelmään eikä satunnaiseen valikointiin – mikä ketäkin sattuu kiinnostamaan. Tosin täkin sitten rajoittuu vain kirkkojen tapahtumiin.

Joku viranomaistaho tai kulttuurisäätiö tms voisi hyvinkin tukea palvelua, joka keräisi eri tapahtumapaikkojen ja järjestäjien varauskalentereista tiedot yhteen paikkaan. Saattaisihan siinä olla jopa mahdollisuus liiketoimintaankin.

Lue myös:

Menisin Juliuksen konserttiin, jos tietäisin sellaisen olevan

Menisin Juliuksen konserttiin jos tietäisin sellaisen olevan

Maanantai 19.12.2011 - Kauko Niemi

Tänä jouluna ja aika usein muulloinkin olen karttanut takuuvarmoja esityksiä. Mitäs jännää siinä on jos etukäteen tietää tasan tarkkaan mitä suurella rahalla kuulee. Samaa perusajatusta olen soveltanut myös ravintoloiden suhteen.

Youtubessa tuli hetki sitten vastaan Julius Koskisen laulamana Uinuu valkoinen maa. (Veljensä Matiaksen kanssa) Esitys on minulle yllätys, joka takuu varmasti toi jouluisen mielen. Jos Julius laulaisi jossain tuolla äänellään oman joulukonserttinsa, niin aivan varmasti menisin kuuntelemaan, vaikkei siitä olisi Hesarin Minne Mennä –palstalla halaistua sanaa.

Ehkä yksi mieleenpainuvin musiikkikokemukseni oli muutama vuosi sitten Anna-Maija Korsimaan oppilaskonsertti Sibelius-akatemiassa. Olin todennäköisesti ainoa ”suvun ulkopuolinen” kuulija.

Ohjelmalehtisen kohdassa yllätysnumero, jonka sisällöstä Korsimaakaan ei sanonut olevansa tietoinen, esitettiin piano-klarinettia. ”Polvenkorkuinen” klarinetisti istahti pianon ääreen ja soitti duettona pianoa ja klarinettia. Eikä mitä tahansa kissanpolkkaa. Wow mikä esitys!

Reilu viikko sitten olin tuttujen ja laulukurssikaverin joulukonsertissa. Taas oli mielenkiintoista miten äänet kehittyvät ja sama tuttu jännitys säilyy, kuitenkin täysillä ja antaumuksella eteenpäin. Oman kuuloinen joulutunnelma oli taattu.

Näiden vastakohtana voisi pitää aikoinaan, vielä silloin Leningradin filharmonikkojen konserttia. Tuskin soitettiin yhtään väärää nuottia. Robottimainen fiilis ei yllätyksiä tuonut.

Mistä näitä yllätyksiä ja kokemuksia löytää? Toivoisi tällaisena internet-aikana olevan sellaisen palvelun/ilmoitustaulun, jossa ilman markkinointirahaa ja -koneistoa toimivat enemmän ja vähemmän taitavat voisivat tarjota yllätyksiään.

Kaupunkien kulttuurirahoja käytetään turhaan vain suurten nimien esilletuomiseen. Kaupalliset mediat taas eivät ansaintalogiikan takia erityisemmin innostu nousevien kykyjen tukemisesta.

Menkää hyvät ihmiset näihin pieniin, yllättäviin tilaisuuksiin. Minäkin vielä joskus menen Musiikkitalon konserttisaliin kuuntelemaan tasaisen varmaa musiikillista tuotosta.

ps.
Mainitsin sivulauseessa ravintolat. Koskaan en ole käynyt Michelin-tähdillä luokitelluissa ravintoloissa ja en tunne erityistä vetoakaan siihen suuntaan. Sen sijaan matkojen kohokohtia on ollut bussilla, metrolla tai ratikalla matkustaminen päätepysäkille ja etsiä sieltä ympäristöstä lähikuppila. Aina ei ole ruoka ollut  kaikkein maukkainta, mutta paikallinen fiilis sitäkin parempi ilman pokkurointeja.